Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.

Challenge is silence the mind...

Sydämen ääntä ei useinkaan voi perustella, sille ei löydy "järkevää tai hyödyllistä" syytä. Sen voi valjastaa toimimaan pään kanssa yhteistyössä, silloin mielestä voi tulla vihollisen sijaan voimavara.

Sydämen kutsut usein myös haastavat käsityksemme siitä mitä meidän tulisi olla ja mitä emme saisi olla. Ne kutsuvat pudottamaan juuri ne maskit johon mieluiten suojaudumme. 

Sydämen kuuleminen ei ainakaan omasta perspektiivistäni käsin ole pelkkää hempukkaa ja ihanaa mussun mussun oloa. Joskus siihen ei liity minkäänlaista "hyvää fiilistä" vaan jonkun asian kohdalla vain tuntee vahvasti että näin on toimittava, halusin tai en.

Olemme erittäin taitavia selittämään ja sulkemaan nuo kuiskaukset pois, mutta mielelle huono, sydämmelle hyvä uutinen on se että ne viestit eivät katoa tai häviä. Usein tarvitsemme aikaa ja kärsivällisyyttä sekä voimaa kerätä rohkeutta siihen mihin meitä ollaan valmistelemassa. 

Vaikka se onkin matka, sinun ei tarvitse etkä voi tietää yhtään askelta pidemmälle. Suostu siihen.

Kotiin paluu

Eilen palasin kolmen viikon tauolta ohjaushommiin ja voi pojat ja tytöt että oli ihana huomata miten voi jännittää ja olla perhosia vatsassa! 

Aluksi koitin hätistellä jännitystä pois, eikai nyt hyvänen aika tarvitsisi jännittää.

Kuten muutkaan tunteet, jännityskään ei katoa näillä niin muka viisailla älyllisillä käskyillä. Sain taas muistaa omankin ohjeeni, tunteet on tehty koettavaksi. Päätin antautua jännitykselle vastustuksen sijaan, onpa se velmu ja ketkuttava tunne.

Jännitys kertoi minulle että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Tarvitsen itse merkitykselliseltä tuntuvan tekemisen vastapainoksi olemista, ja ns. merkityksetöntä hengailua. Koitan parhaani mukana olla liiaksi kiinnittymättä kumpaankaan. Näiden kahden sopiva vaihtelu ja huomioiminen lisää tasapainon tuntua. Tunnetta että on juuri siinä missä kuuluukin. 

Tuo tunne ei ole minulle todellakaan mikään itsestäänselvyys. Olen niin paljon yrittänyt kuulua, yrittänyt olla yhteydessä että olen vain ajautunut siitä kauemmaksi. Siitä joka ei voisi lopulta olla lähempänä, mutta se on niin monen kerroksen takana. Se on hautautunut erillisyyden, yksinäisyyden ja "kaikilla muilla on helpompaa" ajatuksien taakse. Enkä kuitenkaan huomannut että ihan itse olin se joka piti yllä erillisyyttä ja etäisyyttä. 

Minut herätti kysymys: Miksi? Miksi suojaudut?
Vastaus oli ehkä ilmiselvä: Koska olisin aseeton muuten. Joutuisin olemaan "paljaana" jolloin minua voidaan haavoittaa. Mikään ei kuitenkaan satu enempää kuin itsensä kylmänä ja kovana pitäminen.

Kuvassa hengen heimolaiseni joka sulatti sydäntä, turvallisen välimatkan päästä ;)

Todistus

Mitä jos ei tarvitsi yrittää todistella Kenellekkään mitään? Ei omaa riittävyyttään, viisauttaan, ymmärrystään, ihanuuttaan, luotettavuuttaan, seksikkyyttään, "hyvää äitiyttään" , rakastavaa puolisoa, luotettavaa ystävää, ammattitaitoaan, jatkaa listaa jollain muulla kolahtavalla. Mitä jos vaan tosiaan olisi. Just show up as you. 

Taas sain muistaa sen hassun helpottavan paradoksin, että en voi ikinä riittää, tulen olemaan ihminen. Jota joskus jännittää, jolla on huono hetki, joka reagoi, joka kompuroi, joka sylkee sammakon väärässä kohdassa, jonka on katsottava peiliin, joka ei ikinä voi tietää tarpeeksi, jota väsyttää, joka kaipaa huomiota... Vaikka se miten yrittäisi ja puskisi. Se on ihana, virheellinen, täydellinen, erehtyväinen, viaton...ihminen. Ja se juuri riittää.  

Onko elämässäsi joku asia jo ja suhteen olet ehkä huomaamattasi koittanut todistella jollekkin (ehkä itsellesi?) jotain. Minä löysin tänään tällaisen asian, jossa koitin saavuttaa omaa hyväksyntääni. Ajattelin kokeilla luopua tuosta todistelusta päiväksi. Jos se tuntuu toimivan, taidan jatkaa vähän pidempään. Tervetuloa mukaan <3

Läheisyys ja itsenäisyys

Yksi kiehtovimpia ja ainakin omalla kohdalla myös haastavimpia asioita elämässä ja ihmisenä olemisessa tuntuu olevan sen kultaisen keskitien löytäminen itsenäisyyden ja terveen tarvitsemisen sekä läheisyyden välillä. Sitä kun on tässäkin asiassa tullut kokeiltua monenlaista ääripäätä. Omaan kuoreen menemistä- "itse pärjäämistä" (lue: koska läheisyys pelottaa) sekä "en pärjää ilman sinua" riippuvuutta (lue: koska yksinolo pelottaa). 

Näiden ääripäiden välillä on kuitenkin paljon tilaa liikkua. Vaalien ja sallien itselle omaa tilaa ja myös sallien itselleen kuulumisen, lämmön ja läheisyyden. Lonkerot tarrautuu mielellään kumpaankin kuvaan: 
MINÄ ITSENÄINEN ja MINÄ TARVITSEVA. 

Ehkä viisautta olisi antaa näiden molempien vierailla ja olla avoinna huomaamaan jos toinen jämähtää asumaan hieman liian pitkäksi aikaa niin että siitä jonka tarkoitus oli tuoda elämään sisäistä hyvinvointia onkin tullut uusi sääntö.

Nykyään saatan vähän hätkähtää näitä 100% sinun vastuullasi juttuja, niistäkin kun voi ottaa syyllisyyttä ja stressiä kantaakseen. Jos me kykenemme olemaan tietoisia n. 2-5% siitä mitä meille tapahtuu, on aika kova vaatimus alkaa ottamaan kaikesta heti 100% vastuu. 
Palaan yhä uudelleen itseni kanssa sen nöyrän tosi asian luokse, että on niin paljon mille olen sokea. Ehkä riittäisi että teemme todella parhaamme tässä hetkessä, sallien sen olevan sitä mitä se todella on tänään.

Nimimerkillä minä joka toivon voivani ottaa elämäni valinnat vastuulleni, koittaen antaa pään ja sydämmen tehdä yhteistyötä, suostua siihen elämään joka minulle annetaan ja myöntäen että tarvitsen muita peilejä nähdäkseni itseni

Uusi äänite ihmissuhteista

Toivottu äänite ihmissuhteista joka tosin odotutti itseään lähemmäs vuoden...

Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 

Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Laput silmillä

Huomenta maailma! Tätä teemaa onkin hyvä tsekata aina silloin tällöin. Itselläni ainakin sotkeutuu helposti se mitä "luulen että minun pitäisi olla/tehdä/olla tekemättä" ja mikä oikeasti tuntuisi aidolta ja luonnolliselta. Silloin kun en tahdo kuulla itseäni alan haalimaan itselleni kaikkea ja vähän päälle, huomaan käveleväni myös vauhdikkaammin ja toimivani kuin tuliperseen alla. Etten vaan huomaisi, kuulisi. "Tehokkuus" ja kiireisyys ovat yleisesti varsin hyväksyttyjä, sillä kaikillahan sitä hei on. Silloin juuri kun minulla alkaa askel vipattaa liian kovaa on usein erittäin tarpeellista kuulostella mitä tämän levottomuuden takana ihan oikeasti on. Mikä osa, tunne,tarve tai raja haluaa tulla nähdyksi,kuulluksi, tunnetuksi? 
Miksi en halua nähdä sitä? Mitä kuvaa minusta se "uhkaa"? Mitä pelkään että käy jos olen rehellinen? Uskallanko siirtää sivuun tulevaisuudesta luomat kauhukuvani ja katsoa mikä on tässä ja nyt?

Itse olen esimerkiksi välttänyt sanomasta asioista tai tunteista joiden olen pelännyt satuttavan toista. Jos kiellän ne itseltäni, satutan itseäni ja toista huomattavasti enemmän. Voisiko olla että onkin sitoutumista ja rakkautta olla rehellinen, vaikka se hetken voisikin sattua? Voiko olla että vaarallista ei olekkaan se että on epäilyjä tai pelkoja, vaan se että ne kieltää?

Päivän ajatus

Yleensä en eniten fanita "try to be jotain ja jotain" juttuja mutta tää oli aika söpö <3

Love you assholes!

Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

"Hyvä jätkä"

Jossain vaiheessa matkaa opin että on suotavaa olla ”hyvä jätkä”. Hyvä jätkä joustaa, on avoin, suvaitseva ah ainavain ja on muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla helppo. Ei vaivaksi, ei ”hankala”.
Hyvän jätkän suusta voi kuulla usein ”ei mua varten tarvitse” ja ”mulle käy hei kaikki”.

Kysymys kuuluukin, onko hyvä jätkä oikeasti niin hemmetin lepposa, chilli ja mukava kun haluaa esittää olevansa? Voiko olla että hyvän jätkän rooli onkin ollut joskus tärkeä selviytymiskeino elämässä, jonka avulla on oppinut saamaan hyväksyntää? Ihminen usein alitajuisesti pyörii kahden kysymyksen ympärillä:
Miten kelpaan, miten minua rakastetaan ja miten vältän torjutuksi/hylätyksi tulon?
Minulle yksi viheliäs vastaus on ollut juurikin tuo Hyvän Jätkän leikki.

Kiitos vaan hyvä jätkä, tarvitsin sinua joskus mutta roolivaatteesi alkavat jo roikkua, en mahdu teihin enää. Minussa on rohkeutta omaan ääneen, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minussa on rohkeutta olla myös rosoinen, tarvitseva, rajoja vetävä. Sitä paremmaksi Naiseksi muutun itselleni, kun en enää yritä kaikille muille olla easybeasy.

Hyvä jätkä on saanut minut sanomaan kyllä silloin kun tarkoitan ei ja ei sillon kun tarkoitan kyllä. Hyvä Jätkä vastaa ohjelmoinnin mukaan, mikä nyt ikinä vähiten uhkaakaan hyvän jätkän leiman menetystä.
Ajattele miten makea seikkailu katsoa millaisia rajoja voi rikkoa jos ei aina yritäkkään olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. 

On ihmisiä joiden on hyvä harjoitella toisten huomioimista ja tilan jakamista, ja on hyviä jätkiä joiden on hyvä opetella itsensä huomioimista. Minussa on molemmat. Hyvä jätkä ja itsekäs mulkku. en usko että on mitään ainaista sääntöä jonka mukaan toimia, vaan kussakin hetkessä kuulostella mitä minulta nyt tarvitaan? Rajoja vai rajoista luopumista?

Kuvassa esimerkki antautumisesta by eräs zen mestari

Halu & Tahto

Tutkiskelin eilen mitä eroa on halulla ja tahdolla. 

Sitten tulikin aika lähteä varaamalleni joogatunnille. Otin pyörän alle, vielä 30 min aikaa polkea, kerkeän juuri n. 5 min etuajassa.

Poljin laulaen samalla vähän liian kovaa (hemmetin hyvä ja vapauttava yhdistelmä) ja puff. Eturengas puhki, minun rakas kesäratsuni jäätyi. 

Ensin ajattelin että selvä, ei sitten joogata. Mutta mä todella tahdoin sinne tunnille. Jopa tarvitsin sitä. Ja sitten tajusin että olen ihan bussipysäkin vieressä ja aloin lukitsemaan pyörää. Mutta hitto eihän mulla oo bussikorttia kesällä! Repusta löytyi kuitenkin juuri tasan 3e siihen bussilippuun ja sattumalta oikea bussikin tuli minuutin kuluttua. 

Sain vähän kiinni mitä eroa on halulla ja tahdolla. Aina asiat ei mee heti niinkuin on ajatellut ja suunnitellut. Voi näyttää siltä että eihän tää nyt etene ollenkaan... Kunnes huomaa että aina on muita teitä ja reittejä. Yksi puhjennut kumi ei kerro mistään muusta kuin että ota toinen kulkuväline. Koska eilen todella tahdoin ja tarvitsin. Ja kerkesin. Juuri tasan minuutilleen. Kiitos elämä että tulit puolelleni.

Namaste tai jotain. Tai hakuna matata.

Hiljaisuus voi olla hallintaa tai herkkyyttä

Puhukaa rakkaat ihmiset, rohkeasti ja avoimesti! Tämähän oli ihan kuin julistus huudahdus, mutta niin tärkeältä asia tuntuu. 

Viime viikon kurssilla pohdimme hiljaisuutta ja puhumista. Miten erilaisia latauksia kumpikin voi pitää sisällään. Tiedäthän sen hiljaisuuden joka on enemmänkin vallankäytön väline, ehkä sitä marttyyriydeksikin kutsutaan. Olen tätä itse käyttänyt silloin kun olen liian ylpeä (lue peloissani) kertomaan mitä todella kaipaan tai koen. Kun tämän reaktion huomaa itsessään voi viimein valita, kuka tässä mitään voittaa? Kumpi on tärkeämpää se miten oikeutettua mikäkin on vai se että kaksi ihmistä voisi todella kohdata?
Ja sitten on sitä hiljaisuutta jossa sanoja ei tarvita, jossa on vaan hyvä olla niin. Näillä kahdella on suuri ero. 

Samoin myös puhuminen kätkee taakseen paljon. Höpötänkö jatkuvasti vain siksi että vaivaannun hiljaisuudesta? Puhunko yrityksenä saada toisen "ostamaan" näkökulmani? Puhunko selitelläkseni ja etsien toiselta komppausta? Sanotaan että liiallinen puhuminen voi olla joskus merkki siitä että ei oikein kuule itseään. 
Vai onko puhuminen avointa, jopa "paljastavaa"? Entä kuuleeko todella toista vai koittaakin jo miettiä mitä toiselle vastaa? Minä olen ainakin keskeyttänyt, ollut oikeasti kuulematta en siksi että olisin ilkeä vaan koska ihmisen aito kohtaaminen on yllättävän haavoittuvaista ja luonnollisesti silloin jännittävää jollei ole sinut sen puolen kanssa itseään. Opetellaan..

Sain kuitenkin taas elämässä kokea miten oleellisen tärkeää on läheisessä suhteessa uskaltaa puhua mm. Tarpeistaan. Sitä voi olla oppinut mallin jossa mitään ei saa tarvita, Hyh sentään! Siiheen voi sisältyä harhainen uskomus että omien tarpeiden ilmaisu olisi itsekästä tai vaatisi toiselta liikaa. On taas ero kuin yöllä ja päivällä sillä vaatiiko toista antamaan itselleen jotain kuin toiselle avoimesti tarpeensa kertominen hyväksyen vastaukseksi sekä kyllä tai ei. Pyytäminen on kenties niin vaikeaa siksi että pelkää torjutuksi tuloa. Mutta eihän se ole edes torjunta! Annetaan itsellemme ja toisillemme mahdollisuus tulla kuulluiksi.

Minä tarvitsen omaa tilaa.
Minä tarvitsen tukea.
Minä tarvitsen sponttaaniutta ja iloa.
Minä tarvitsen. Ja se on ihan ok.

Kuvassa rakkautta jakaa the terapia koira <3

Weak as i am

Kaikki me tiedetään "että ei pitäisi ajatella liikaa mitä muut ajattelee". Ja silti tehdään niin. On uskomatonta mikä määrä energiaa voi kulua siihen että koittaa olla kaikille mieliksi. Silloin ei koskaan oikein pääse tutustumaan siihen mikä ja kuka on ihan vaan itselleen. Luulemme että kelpaamme ihmisille jos pyrimme tulemaan heidän kaltaisikseen, mutta ehkä, entä jos mitenkään voisimme kelvata tai olla kelpaamatta ihan vaan itsenämme? Mitä se sitten kulloinkin onkaan. Yksi elämän tosi asioista on se että aina löytyy ihmisiä jotka pitävät sinusta ja jotka eivät pidä. Tänään koitan taas muistaa keskittyä siihen että pidän itse Elämästäni. Se ei poista minusta pelkoa että joku saattaa tuomita tai arvostella, mutta kun tiedostan tuon pelon enkä enää räpiköi sitä vastaan, se jostain kummansyystä onkin ihan ok pelätä ja elää siitä huolimatta.

Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

Mitä on vaikea kohdata elämässä?

Mitä minun on vaikea kohdata elämässäni?

Terveisiä retriitiltä jolla itse olen. Minun vastaus tänään juuri on vihaa. Olen pelännyt vihaa, omaani ja muiden niin paljon että sen kieltäminen, välttäminen, tukahduttaminen on tosiaan saanut lamaantumaan.
Vihan energia on vapauttavaa. Se uskaltaa ottaa paikkansa maailmassa. Huom. Se ei tarkoita toisten lyttäämistä, kaltoinkohtelua tai oikeuta ulkoistamaan itseään toiseen. Mutta tunne itsessään, on itseasiassa hemmetin hedelmällinen. Siinä missä muutkin tunteet, se on osa elämänkirjoa. Halusin tai en, pakenin sitä tai en. Sanoin sille ei tai kyllä. Tänään sanoin kyllä. 

Hienosti sai huomata miten mielen defenssit koittaa suojata kipeältä tunteelta. Ensin tulee vastustus, sitten ehkä nauru. Nauru jolla koittaa välttää mitä kokee. Kyllä se nauruun saa tulla. On erilaista nauraa "suojelu naurua" kuin "helpotus naurua". 

Kaikelle on tilaa.itsensä kohtaaminen voi olla kaikkea muuta kuin mukavaa. Rohkeutta, ymmärrystä ja vielä kerran ymmärrystä sille tielle <3

Totuus tulee lapsen suusta?

Tutkin erilaisia rooleja ja selviytymiskeinoja joita kaikki olemme oppineet selviytyäksemme. Jotta opittuja malleja voi kyseenalaistaa (jos sen siis kokee omakseen), ne pitää ensin tiedostaa.

Olen kyllä ollut tietoinen että vihan tunne, omien rajojen vetäminen ja mm. terve puolieni pitäminen on minulle vaikeaa mutta eilen se jotenkin kolahti kun totuus tuli taas lapsen suusta kun iloinen kuusi vuotias tokaisi että "Eevi ei koskaan suutu". Onko minun roolini mennyt niin täydestä että lapsikin on luonut siitä käsityksen? Sillä sitä se todellakin on, rooli asu, naamio, näytelmä. Se ei ole totta että en koskaan suutu. Se on totta että olen oppinut kuvittelemaan että en saa suuttua, minun tunteille ei ole täällä tilaa, olen ilkeä ja itsekäs jos olen vihainen. Tätä kompesoimaan keksin sitten että minun pitää olla aina ymmärtävä, kiltti ja hyväksyvä.
Huh, huomaatko miten helvetin jalo marrtyyrin kruunu päähän kasvaa  ? Uhrautumisessa ja itsensä kieltämisessä ei ole mitään kaunista. Se on peli joka ei koskaan lopu ellei sitä ala itse edes vähän kyseenalaistamaan. Aloittaen ihan sillä että alkaa kuulemaan itseään ja todellisia tunteitaan ehkä vähän opitun buddha naaman takaa. Ehkä tässä maailmassa nyt voikin olla tilaa minulle, Minuna? Ehkä minun tulisi aloittaa siitä että otan itse itseni myös vakavasti ja kunnioittaen. ( en nyt tarkoita sellaista jähmeää vakavuutta ja turhantärkeyttä).

Olen tuhannen kiitollinen omille opastajilleni ja peileilleni jotka ovat haastaneet minua lämmöllä ja välittäen tekemään tilaa myös vihalle minussa ja näkemään senkin sisältämät lahjat. Matka jatkuu.

Let the energy move. Mikään tukittu ja kielletty ei katoa, se vain odottaa sitä hetkeä että on sen valmis sallimaan ja sanomaan sillekkin kyllä.

Räiskyvä ja kiivaskin on parempi kuin näennäinen rauha jota pitää kepuli konstein pitää yllä. Räiskyvä ja kiivas antaa mahdollisuuden puhdistua, uudistua, muuntua ja kasvaa. Kieltäminen vahvistaa sitä tarinaa joka sanoo "minulle ei ole tilaa minuna".

Päivän biisi on 3 doors down-let me be my self ( ja sen luvan voi tietysti antaa ihan itse)

Yllättävistä paikoista löytyy yllättäviä kohtaamisia

Tiedättekste mikä on ihan kauneinta taidetta mitä elämässä on? Nähdä jonkun ihmisen tykkäävän siitä mitä tekee niin että kadottaa "itsensä" ja antautuu tekemällään. Tätä voi poimia musiikista, kirjoituksesta, kaupan kassasta, intohimoisesta ruuanlaitosta, ihan sama. Tällaisten ihmisten kohtaaminen tuo valoa ja energiaa, ei siksi että kyseessä on jotain helvetin hienoa vaan siksi että siitä energiasta kuultaa aitous ja rakkaus. 

Ja ei pidä luulla että tällaisen tekeminen olisi pelkkää blissiä ja autuutta, ihan jokaisella jolta löytyy mieli löytyy myös ääni joka epäröi, arvostelee, ei uskalla, hamuaa lisää ja enemmän. Se on ihan ok. Siihen ei kuitenkaan kannata jäädä asumaan, vaikka jos niin käy niin sitten vaan nöyrästi voi myöntää sen ja jatkaa matkaa etiäpäin ja unohtaen ne kultaiset mitalit joita ei kuitenkaan loppupeleissä merkitse sen kummempia.

Kerron usein kurssilla miten olin matkalla ja kävin huollattamassa pikkumaisesti (;)) kynsiäni ja tuntui siltä että jumala laittoi kynteni. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta tapa jolla tuo henkilö kohtasi minut ja kohtasimme toisemme oli itsessään parantava. Hän oli siinä, oikeasti. Vaikka "laittoikin vain kynsiä". Ihan mitä tahansa voi tehdä sydämellä. Tämä oli minulle tärkeä muistutus siitä että ihmisen ei tarvitse harrastaa henkistä jumppausta ( en tietenkään tiedä mitä hän teki) ollakseen toiselle siinä. Henkisessä jumppauksessa (jota itse harrastelen, joskin vähemmän vakavasti kuin ennen..) ei ole mitään pahaa mutta siitäkin voi tulla kontrollin väline. Ihminen ei olekkaan enää huoleton ja avoin kun pyrkii kokoajan olemaan...henkinen.
Monesti elämän kriisit ja vaikeat ajat tuovat aina myös jotain uutta ja kaunista mukanaan.
Kiitos elämä että tuupit eteenpäin. Ilman sitä en olisi kohdannut tiettyjä ihmisiä, kokeillut tiettyjä asioita, matkannut minne olen matkannut. Tutkinut niitä kohtia itsessäni joita en olisi uskaltanut muuten katsoa. Ja tehdä sopua niidenkin kanssa.

Hupsua ja ihanaa päivää! Tee taidetta olemuksellasi. Olet taidetta. ( no olipas runollista..)

Niin hemmetin kova

On raskasta olla itselleen kova. Se on oikeastaan ihan hemmetin energiaa vievää ja uuvuttavaa. Sitä voi olla hankala tunnistaa, on ehkä kulkenut niin pitkän tien raippa ja porkkana menetelmää hyödyntäen ettei tule kyseenalaistaakseen sitä.

Jossain vaiheessa voi huomata että jokin kohta itsessä on hemmetin väsynyt vihaamaan itseään. Minä olen siihen väsynyt. Uskon että moni teistäkin on. Siihen väsymisen on ystävä. Seuraa sitä ystävää. Voi olla että näkyville tulee se peli jolla on aiemmin koittanut vähänkuin ostaa oikeuttaan ja arvoaan. Mitä jos sitä ei tarvitsisi olla kokoajan ostamassa? Se voi olla todella hämmentävää, jos on ravannut ehkä kymmeniä vuosia levottomuuden voimalla etsien hetken helpotuksia.Missä asioissa on vaikea olla itseään kohtaan armollinen? Mitä on vaikea sallia itselleen?
Missä kohdissa osaan jo olla itselleni ystävä? 

Olet ihan hurjan rakas elämälle. Mieti mitä kaikkea se on tehnyt vain jotta sinun olemassaolosi mahdollista! Mieti miten se nytkin kierrättää verta kehossa puolestasi, mieti miten se hengittää sinua. Mikä ikinä sanookaan että olemassa olo pitäisi ansaita, valehtelee. Ole vaan. Anna itsesi olla. Anna muidenkin olla. He ovat. 

Voisitko sallia itsesi olla juuri siinä missä olet nyt? Fyysisesti, psykologisesti, emotipnaalisesti ja frukto-ovo-vegetaarisesti? ( okei meni vähän överiksi). Sinun ei tarvitse olla yhtään pidemmällä,valmiimpi, hyväksyneempi,parempi, menestyneempi eikä mitään muuta. Anna itsesi kypsyä niin kuin sauna lämpenee. Hitaasti ja varmasti. Jos menet sinne malttamattomana kiuas yrittää sihistä mutta ei ole vielä valmis. Vaikka heittäisit isommalla kauhalla, se ei ole vielä valmis. Anna sen lämmetä rauhassa. 

On välillä tärkeää katsoa taakse, miten paljon lempeämpi ja myötätuntoisempi kykenee itseään kohtaan olemaan. En tunnista itseäni siitä joka olin vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti on paljon kohtia jossa "vanhat äänet" pilkkivät esiin ja koittavat saada nuoraansa, välillä siinä onnistuenkin. Jokapäiväinen harjoitukseni on taas uudestaan antaa itselleni anteeksi. Harjoitella sitä että muistan miten hankalaa on elää jos kompassina toimii ilkeä kriittisyys itseä kohtaan. Niille ajatuksille voi todeta; muistan sinut. Sinua tarvitsin joskus suojaamaan itseäni. Enää en jaksa kuunnella sinua. Saat ihan rauhassa yrittää huudella minulle, mutta en lähde vieraisiin pöytiin.Kiitos kutsusta ja kiitos että voin valita olla tarttumatta siihen.

Kuva on muisto eräältä bussimatkalta jolloin oli todella hankala löytää rauhaa ja armollisuudessa itselle. Istuin penkille jonka alta tämä tuli vastaan. Vähän hymyilytti.

The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.