Kotiin paluu

Eilen palasin kolmen viikon tauolta ohjaushommiin ja voi pojat ja tytöt että oli ihana huomata miten voi jännittää ja olla perhosia vatsassa! 

Aluksi koitin hätistellä jännitystä pois, eikai nyt hyvänen aika tarvitsisi jännittää.

Kuten muutkaan tunteet, jännityskään ei katoa näillä niin muka viisailla älyllisillä käskyillä. Sain taas muistaa omankin ohjeeni, tunteet on tehty koettavaksi. Päätin antautua jännitykselle vastustuksen sijaan, onpa se velmu ja ketkuttava tunne.

Jännitys kertoi minulle että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Tarvitsen itse merkitykselliseltä tuntuvan tekemisen vastapainoksi olemista, ja ns. merkityksetöntä hengailua. Koitan parhaani mukana olla liiaksi kiinnittymättä kumpaankaan. Näiden kahden sopiva vaihtelu ja huomioiminen lisää tasapainon tuntua. Tunnetta että on juuri siinä missä kuuluukin. 

Tuo tunne ei ole minulle todellakaan mikään itsestäänselvyys. Olen niin paljon yrittänyt kuulua, yrittänyt olla yhteydessä että olen vain ajautunut siitä kauemmaksi. Siitä joka ei voisi lopulta olla lähempänä, mutta se on niin monen kerroksen takana. Se on hautautunut erillisyyden, yksinäisyyden ja "kaikilla muilla on helpompaa" ajatuksien taakse. Enkä kuitenkaan huomannut että ihan itse olin se joka piti yllä erillisyyttä ja etäisyyttä. 

Minut herätti kysymys: Miksi? Miksi suojaudut?
Vastaus oli ehkä ilmiselvä: Koska olisin aseeton muuten. Joutuisin olemaan "paljaana" jolloin minua voidaan haavoittaa. Mikään ei kuitenkaan satu enempää kuin itsensä kylmänä ja kovana pitäminen.

Kuvassa hengen heimolaiseni joka sulatti sydäntä, turvallisen välimatkan päästä ;)