Velvollisuudentunnosta

Velvollisuudentunto on asia joka on...jännä juttu. Mitä kaikkea teen velvollisuudentunnosta? Mitä jätän tekemättä velvollisuudentunnosta? Pelottavia kysymyksiä. Nousee pelko ja ajatus että eihän sitä nyt voi vaan itseään ajatella ja olla itsekäs? Tätä voi olla hyvä tarkastella neutraalisti ja siirtää hetkeksi mielipiteet sivuun.

Voiko oikeasti olla kenellekkään hyväksi "uhrautua" kerta toisensa jälkeen?
Voiko oikeasti se pitää mitään (vaikka ihmissuhdetta) kasassa että välttää elämästä itselleen pelosta että se uhkaa toista?
Voiko oikeasti olla hyvä millekkään työpaikalle että sinne menee vuosi toisensa jälkeen kuin "pakosta" . 

Selityksiä riittää kyllä.
Enhän minä voi kun hän suuttuu.
Millä minä sitten itseni elätän?
Menetän ystäväni jos...
Minua pidetään itsekkäänä..
Yms.

Näiden ajatusten takana on hyvin inhimillinen pelko siitä että entä jos elämä ei kanna. Entä jos teen virheen? Entä jos tulen katumaan? Entä jos minut hylätään. Saattaa olla että elää vuosia tienristeyksessä, jossa sydän haluaisi eteenpäin, mutta kun ja entä jos. Se on pelottavaa, tiedän. Sallitaan sekin.

Itsekkyyttä on monenlaista. Mutta se on varma että jokainen ihminen on itsekäs. Miksi ei siis edes tutkisi että voiko olla että sillä että otan vastuun itsestäni ja elämästäni teenkin parhaan palveluksen kaikille?
Voiko olla etten saakkaan koskaan kirkasta mitalia vaikka miten koitin elää muita miellyttäen ja yrittäen olla moitteeton?
Voiko olla että kun sulla on hyvä olla itsessäsi on luontevaa huomioida muutkin? Ja yhtälailla voi sanoa kyllä tai ei. Tilanne kerrallaan.Ei siksi että olisi pakko, vaan siksi että se tuntuu luonnolliselta. 

Isoja kysymyksiä. Mitä ajatuksia teillä on velvollisuudentunnosta?

Ja sit täs ois vielä tällänen nätti kukkanenki. Jee.

Hömppä, hassu ja kömpelö

Välillä hävettää miten sokea, nolo ja hömppä onkaan ollut. Niin kuin tiedetään häpeän tai syyllisyyden verkkoihin ei kannata uiskennella. Haavojaan pitää ehkä hetki nuolla, mutta sitten move on.  Halaukset ja yläfemmat ihanille lajitovereille!!!!

Harjoitus:
Kirjoita itsellesi kirje. Se voi olla juuri niin lyhyt tai pitkä kuin luonnolliselta tuntuu. Kirjeen teema on “Minulla on lupa olla erehtyväinen ja oppia”.
Vaikka tekisi mieli luistaa tästä, älä luista. Kirjoita se ihan oikeasti ja säästä itsellesi. Voit kaivaa kirjeen esiin jonain hetkenä matkallasi jos kaipaat muistutusta siitä että sinulla on lupa olla inhimillinen. 

“Eevi rakas, voisitko antaa itsellesi vähän armoa? Huomaatko miten kovasti alennat itseäsi? On ihan ookoo erehtyä. Kaikki me erehdymme joskus, jopa useita kertoja päivässä. On ihan ookoo jos epäonnistuminen tuntuu ikävältä, sitten voit kokea sen tunteen pois. Mutta älä rakas ystävä kaivaudu sinne syyllisyyden ja häpeän kuoppaan elämää piiloon. Sinusta katoaa syke ja elämä kun alat varomaan ettet vaan mokaa. Mikä on niin kamala jos mokaat? Se tunne. Sinä ystäväni pelkäät tunnetta. Tunteeseen ei voi kuolla. Sen tunteen ei tarvitse määrittää sitä mitä voit jatkossa tehdä. Entä jos nekin asiat joita pidit virheinä olivatkin tärkeä osa polkuasi? Eikö vain että opit niistäkin jotain? Oppiminen ja kasvaminen ei käy niin että me saamme kirkkaampia kruunuja ja hienoja henkisiä kokemuksia. Se on joskus sitä että mattoja vedetään alta, mutta sieltäkin löytyy lahja. Sinun ei tarvitse esittää reippaampaa, mutta älä ystävä rakas enää suojaa itseäsi elämältä. Sinulla on myös ihania ihmisiä ympärillä jotka ovat kanssasi silloinkin kun räkä valuu ja et tiedä miten päin olla. Jas en ystävän voi löytää itsestäsikin”.

Sisäiset vaatimukset

Kovat, ellei jopa suorastaan ankarat ja epärealistiset vaatimukset itseä kohtaan on asia johon törmään niin asiakkaiden kuin itsenikin kanssa. 

Päässä saattaa asua kuin pieni piru, raippa heiluen ja kieltoja asetellen. Jos tuota kaveria uskoo, alkaa elämä minussa ainakin jähmettyä ja tukahtua. Kovat sisäiset vaatimukset on uskoakseni usein jo lapsuudessa opittu selviytymismalli. On oltava se kiltti tyttö, moitteeton poika, kunnollinen, tai sellainen nyt ainakin että kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Ei meille välttämättä näin sanota, ainakaan suoraan. On kuitenkin aika selvää, että on vaarallista olla näkyvä. Tai hyvänen aika tuntea tunteita! Tai ajattele jos vaikka nauraa liian kovaa? Niin me opimme äkkiä rajoittamaan luonnollista olemista, joka on muuten myös itsekästä.

Ajattele, me olemme kaikki itsekkäitä. Tämän voi nähdä kun hetken katsoo. Entä jos sitäkään ei enää häpeäisi? Uskon ja haluan uskoa että ihmisessä on luontainen ymmärrys mm. Moraalista ja toisten huomioimisesta, joka on huomattavasti helpompaa jos pitää huolta myös itsestään. Tiedän että on myös ns. Suojelu itsekkyyttä joka minulla ainakin iskee kehiin silloin kun olen epävarma, pelokas. Itsekkyys on silloin suojautumista kivulta. Jossain tilanteissa ihan ok, ei kaikille tarvitse antaa nähdä kaikkea kipeintä itsestään. Mutta onneksi, onneksi on niitä ihmisiä keiden seurassa sen voi tehdä. Vaikka se olisi vit#n vaikeeta ja mielummin haihtuisi savuna ilmaan. Edessäsi on ihminen. Jos siis haluaa oikeasti aidosti kohdata itsensä ja toisen. Pakko ei tietenkään ole. Minulle oli ennen arvokkaampaa esittää kaiken kestävää ja hyväksyvää jeesustelevaa yli-ihmistä. Herkkyyden myöntäminen, näyttäminen ja vieläpä hyväksyminen on ollut iso oppiläksy, ja sen kanssa tehdään varmasti vielä tuttavuutta pitkään.

Jotta sen voi oppia valjastamaan lahjaksi, on mielestäni tiedostettava ne sisäiset vaatimukset jotka tietää aina mukama hemmetin paljon paremmin mitä saa kokea, mikä on riittävästi ja mikä on ihan pelleilyä ja mitä et ainakaan saa muille itsestäsi paljastaa. Hyvä keino on siis unohtaa itsekkin.

Tykkään paljon enemmän olla vähän huolettomampi huithapeli. Kyllä minussa on edelleen osaa joka kokee siitä vahvaa häpeää, mutta senkin tunteen kanssa voi oppia olemaan. Sitä voi olla jopa ihan hyvä tarkastella uteliaasti. 

Mitä sinun sisäiset vaatimuksesi ovat? 

P.s onneksi en ole koskaan vaatinut itseltäni kirjoitusasun suhteen virheettömyyttä. Ei olisi tullut koskaan kirjoittaneeksi mitään. Se ei tarkoita että en voisi opetella kirjoittamista. Sen voi kuitenkin tehdä koska haluaa, ei jotta olisi täydellisempi. Tai voi tietty senkin takia. Wha evaa mään.. 
 

Varfie.

Viisaat ovat vuosituhansia sanoneet että maailma on heijaste mielestämme. Elämä on peili. Tämä ajatus on kiva uskoa todeksi sillain niinku vähän ja pikkasen, mutta sen todeksi eläminen kokonaan on vähän enempi halukkuutta vaativaa. Niin paljon halukkuutta se vaatii, että siltä polulta luultavasti useamman kerran harhailee sivureiteille, jotka nekin sitten kuuluvat asiaan.Kaikki me tiedämme että paljon helpompaa syyttää toisia, odottaa muilta muuttumista ja ikään kuin siirtää toisiin se joko valona tai varjona jota itsessä ei näe, hyväksy, myönnä tai ole valmis kohtaamaan. Tämä ei siis ole mitenkään paha juttu, tai mikään mitä pitäisi hävetä. Oivallus voi tulla usein vasta kun on valmis näkemään oman osuutensa ja vastuunsa tilanteesta. Ja tämä ei todellakaan tarkoita mm. Ala-arvoisen kohtelun sallimista. Silloin voi nähdä että minulla on ääni jolla vetää rajat tai jalat jolla kävellä pois. Aina se ei ole niin yksinkertaista, sillä se mikä on "normaalia" on hyvin kyseenalaista. Joku on esim. Niin tottunut alentamaan itseään että siitä on tullut itselle vakio. Asia joka tapahtuu itsestään, sen kummemmin miettimättä. Usein elämän erilaiset herätyssoitot auttavat avaamaan silmiä. Helppoa ei ole aina sen jälkeenkään, opitut ohjelmat osaa olla varsin syvään juurtuneita. Valppaana ja vastuunottaen. Vaikka pienen pienen askelen kerrallaan. 

Kun tuomitsee, tuomitsee itsensä.
Kun kiittää, kiittää itseään.
Mitä tekeekään, tekee sen itselleen.
Kun rakastaa, rakastaa itseään
Kun antaa anteeksi , antaa anteeksi itselleen
Mitä toivot toiselta, voitko antaa sen itsellesi?

Olen tähän "klassiseen" mennyt jo niin monet kerrat mutta näköjään taas piti käydä. Odotin toiselta rehellisyyttä ja aitoutta, olematta sitä itse itselleni. Tuo toinen tuli avuksi, heijastamaan minulle sen takaisin.
On tietysti ihan ok ja tervettä odottaa ympärillä olevilta ihmisiltä asioita, mutta muistaa se oma osuus. Ja se että voimme ajaa itsemme melkoiseen vankilaan jos odotamme toiselta jotain, vähän kuin odottaisi että ehkä joskus rikkaruohot katoavat itsestään. Tehdään rauha ensin itsemme kanssa. Joko rikkaruohoista tekee numeron tai sitten ei. Voi olla välittämättä ja hyväksyä pieni elämään kuuluva rempallaan olo, tai alkaa kitkemään.

On paljon kauniimpaa että ihminen uskaltaa häpeästä huolimatta myöntää ihmisyytensä, kuin se että ollaan niin s@@kelin valmiita ja kaikkitietäviä. Itse olen ainakin tehnyt paljon töitä mm. Arvostelun, tuomitsemisen ja asioiden kaunistelun suhteen. Puhumattakaan mm. vihasta ja katkeruudesta. (näitä kielsin vuosia, enhän minä nyt hei sentään!). 

On elämään kuuluvaa että se etenee ja muuttuu, joidenkin kanssa kuljetaan jonkun matkaa ja jotain tehdään jonkun aikaa ja sitten ne asiat saattavat tulla myös päätökseen. Olen miettinyt paljon että mikä on pakenemista mikä vaan sellaisesta irtipäästöä joka on jo elänyt aikansa? Minulla ei ole siihen teoriaa eikä vastausta, mutta luotan että kaikki menee jokatapauksessa kuten kuuluukin.

Kuvassa varfieni.

Konfliktien pelosta

Ulkoisten konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin.

Olen varmaan useamman kerran kirjoitellut minulle tutusta pelosta, joka tosin ei ole enää lainkaan niin hallitsematon kuin aiemmin. Kyse on siis konfliktien pelko, pelko että tuotan pettymyksen. Minä olen rauhaa ja yhteisymmärrystä rakastava hyypiö, ja unelma maailmassani kaikki olisivat aina samaa mieltä, tyytyväisiä ja juoksisivat käsi kädessä yhdessä auringonlaskuun.öööö. Tai sitten ei. Ehkä vähän liian siirappista minunkin makuun...

Konfliktien pelko on usein jo pienestä pitäen opittu selviytymismalli. Sen sivu oireena saattaa olla mm. Tarpeetonta mielistelyä rauhan nimissä, kylään sanomista silloin kun tarkoittaa ei, pelkoa tehdä päätöksiä koska on aina joku jota se ei miellytä. Oireiden listaa voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä oleellisin kävi ilmi. Tällöin ei enää itselleen, vaan yrittäen aina kelvata toisille. Välillä jopa hinnalla millä hyvänsä. Konfliktia pelkäävää saattaa alistua ja olla pitämättä puoliaan varsin röyhkeänkin kohtelun osuessa kohdalle. Oma mielipide voi olla pelottavaa sanoa, jokuhan voi vaikka tuomita! Ja näin sitä on sitten vähän kuin kameleontti, vaihtamassa väriä sen mukaan mitä vastapuoli haluaa. ( tai mitä luulemme vastapuolen haluavan). 
Toisaalta tällainen henkilö on usein hyvin herkkä aistimaan toisten tarpeita ja tunteita, on empaattinen ja usein avulias. Hienoja ominaisuuksia, kunhan ihminen pitää aina ensin huolta itsestään. 

Tällaisille ihmisille voi olla iso kysymys se että mitä minä haluan. On niin totuttu tekemään se mitä luullaan muiden haluavan. Ehkä siihen kysymykseen voi olla jopa pelottava vastata. En tiedä on turvallinen. Sitten ei joudu ottamaan riskiä.

Pahimmillaan konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin. Jossa on vähän kuin välitilassa. Ei oikeen täydellä sydämmellä missään. Puoli tiessä. Varmuuden vuoksi. Tällainen tilanne voi olla sisäisesti ahdistava ja turhauttava. Ärsyttävää antaa näin kliseinen neuvo että hiljene silloin kuuntelemaan mitä sydän kuiskii, mitä sinä todella haluat, vaikka se ei olisi mitenkään "järkevää tai kannattavaa". Anna itsellesi aikaa. Riittää että tiedät itse, toiminnan aika tulee kun se tulee. Kaikkii lähtee siitä että rohkeasti tunnustaa itselleen. 
Minun sydämeni ei valitettavasti ole kovin järkevien tai kannattaviin asioihin kallellaan. Toisin kuin kontrollin haluinen mieleni, jota motivoi ihan muut jutut. 

Voi sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta, kun viimein pidemmän jahkaamisen jälkeen uskaltaa sanoa elämälle kyllä. Joillekin asioille se on silloin ei. Mikään ei ole kiviin kirjoitettu! Ole sinä itsesi rohkaisija. Muilta tullut rohkaisu on tärkeää, mutta sen odottaminen on näivettävää. Luota siihen että he ketkä ovat ns. Aitoja ystäviä kannustavat sinua olemaan Sinä. Ei heidän oma toiveversio sinusta. 

Rehellisenä olo voi olla Scary stuff. Kiitä itseäsi aina kun sen uskallat tehdä. Se vapauttaa. Kunnioitusta teille oman elämänne rebellit <3

Terkuin yksi pelkopeppu joka on taas hetkeksi muistanut elämästä jotain oleellista

Kaukaa viisas elämä ja läheltä niin hemmetin hyvännäköinen

Tajusinpas tuossa juuri että hyvänen aika, minähän olen toipunut masennuksesta! Luen kirjaa jossa päähenkilö syö masennus lääkkeitä ja tutkii vimmatusti masennuksensa syytä ja yhtäkkiä näkymätön kalikka kalahtaa otsaan, hitto vie tuohan on ihan kuin minä ennen.

N. 5 vuoden aika elämässä kului tosiaan masennukseen (ja tietysti mukaan mahtuu paljon muutakin) on/off lääkkeiden syöntiin ja henkisiin hajoamisiin, itsevihaan ja elämään joka oli sisältä käsin varsin pystyyn kuollutta.
Joskus tosiaan luulin että syön loppuelämäni masennuslääkkeitä, ehdottihan lääkärikin sitä. On aika mieletöntä tajuta, että siihen tyttöön ei ole enää paluuta. Vaikka se silloin tuntui kiroukselta ja mietin miksi minulle on käynyt näin, nyt on oikeasti helppo nähdä miksi juuri se tie oli kuljettava. Ja miksi siitä oli myös todella saatava sydänjuuriaan myöten tarpeeksi, ennenkuin paraneminen kykeni aidosti alkamaan.

Elämässä on välillä vaiheita jotka "päällä ollessaan" näyttävät loputtomilta, eikä millään ymmärrä että miten tähän on tultu,mikä mättää ja mihin hemmettiin tätä muka tarvitsee. Koitan silloin muistaa että "this too shall pass". Ja aina voi ainakin yrittää muuttaa perspektiiviään, vaikka kivusta ja kärsimyksestä kiinnipitäminen on myös aika puoleensa vetävä vaihtoehto. On helpompaa rakastaa ja antaa anteeksi silloin kun kaikki on hyvin. On toinen juttu tehdä samaa kun perunapelto on myllätty ja on henkisellä vereslihalla. 

Luota siihen että asiat saavat kypsyä juuri niin kauan kuin on tarvis. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Ja sillä välillä voi ihan hyvin ottaa vähän rennommin. Kokea sen mitä on koettava mutta antamatta tunteiden sokeasti hämätä. Ja jos ne silti hämää, niin vähän armoa itselle siitäkin.

Elämä on viisaampi kuin mielemme joka kertoo kaikesta oman versionsa ja tarinansa. 
Monta kertaa päivässä koitan muistaa pyyhkiä sydämen ja silmät eilisten käsitysten sumusta. Ja taas uudelleen. 

Vaikka menneisyydessä eläminen ole yleisesti ottaen suositeltavaa, joskus voi olla hyvä muistuttaa itseään siitä mistä kaikesta olet selvinnyt! Mistä kaikesta olet mennyt eteenpäin. Miten paljon voimaa ja rohkeutta sinussa onkaan, koska kyllä sitä on. Se osa sinussa ei ole omalla tahdolla puskeva ego, vaan ihan jokin paljon viisaampi joka toimii kauttasi. En olisi ikinä voinut toipua masennuksesta yksin "eevinä" ja silti tein sen itse. Tai tein sille tilaa toimia kauttani, ihan sama. Kuka tietää ja väliäkö sillä.

Kunnioita sitä voimaa joka sinussa pääsee esiin kun astut pois tieltä.

Kunnioita myös sitä että ehkä tällä tiellä kuuluukin välillä eksyä ja astua kuoppaan. Sieltä nousee sitten aidompana ja nöyrempänä, kiitollisempana jos on suostunut katsomaan syvemmin omaa osuuttaan asiassa. (Tämä ei tarkoita syyllistämistä).

Kiitos myös niistä mielettömästä tarinoista joita ympäriltä saa kuulla. Se saa jotenkin uskomaan ihmiseen. Tai elämään. Vaikka me osataan olla pelokkaita ja epävarmoja kun pupujussukat, on meissä myös rohkeutta kulkea niiden pelkojen läpi. <3

Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista läytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle :)

Like a clishéé

Tiedättekö se p*skanjauhanta siitä että vaikeudet vahvistaa on NIIIIIN totta. Ihan for real.

Ihmissuhteissakaan arvokkainta ei ole se että rauha säilyy jos se säilyy ns. hinnalla millä hyvänsä ja itsensä kadottamisen kautta. Joskus ilman todellakin tulee puhdistua ja näyttäisipä siltä että jos sitä ei suostu itse nostamaan kissoja pöydälle, elämä tulee avuksi.

Aluksi se voi tuntua pelottavalta ja katastrofilta, mutta luota että siinäkin on suurempi älykkyys työssä. Esteet rakkauden tieltä on raivattava. Vaikka se välillä saattaakin tuntua että revitään auki. Mutta tulee se päivä kun se p*skanjauhanta siitä että tämä oli tarpeellista ja että tämä AIDOSTI vahvistaa ja tuo sinua lähemmäs itseäsi tuntuu todelta. Epäilemättä.

<3

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

Slap in my face <3

Tyyneysrukous (tai myrskyvaroitus, ihan miten vaan) tälle päivälle ja ehkä muutamalle tulevallekkin:

Riippumatta ”onnistumisistani ja epäonnistumisistani” anna minun muistaa että olen ihminen, inhimillinen sellainen. Anna minun muistaa että en mielessä todella tiedä mikä on onnistumista ja mikä ei. Anna minun pudottaa määritelmäni niistä.

Anna minun hyväksyä se mitä koen ja missä olen, vaikka se ei olisikaan aina niin hohdokasta ja mediaseksikästä tai edes ihailtavaa. Ja tietysti sekin että en aina todellakaan hyväksy. Anna minun muistaa ettei hyväksyntä tarkoita sitä että kuuluu niellä paskaa tai pysyä paikoillaan.

Anna minun muistaa, erityisesti koska teen ohjau työtä että minä tarvitsen myös. Anna minun muistaa että se kuinka ”paljon tekee hyvää” (mikä on oikeasti hyvää kenellekkin?) ei vaikuta siihen kuka olen ihmisenä. Anna minun muistaa että ohjaustyössä ei ole kyse siitä kuinka hyvän olon toiselle tekee. Voisin siinä tapauksessa perustaa perseennuolemis palvelun. Mitä tuumitte, olisiko kysyntää?Toisin sanottuna, älä anna minun pönkittää itseäni millään pyhä auttaja kuvitelmilla. Isointa Bullshittiä muuten .Ohjaustyössä tai ylipäätänsä muiden kanssa kommunikoinnissa ei kauneinta ole suinkaan että ”saa toisen tajuamaan jotain”. 

Anna minun pitää sydän avoinna, mieli nöyränä ja antaa kokemusten kulkea lävitseni.
Anna minun nähdä rehellisesti 3-vuotias lapsellinen puoleni ja voimaa hyväksyä sekin.
Kaikessa ahnaassa inhimillisyydessään. ”Vaarallista” ei ole se että ihminen kokee vaikkapa kateutta, vaan vaarallisempaa on se jos sitä ei tiedosta ja se hallitsee käytöstä. Rohkeaa on se joka uskaltaa myöntää ainakin itselleen rehellisen kokemuksensa joka muuten itsellä on paljon nynnympi ja nössökämpi mitä annan ymmärtää ;) 

Aamulla mieleen tuli ajatus. Joskus on rohkeampaa lähteä kuin jäädä. Joskus taas on rohkeampaa jäädä kuin lähteä. Sinä päätät. Ja joskus (tai ehkä jopa useimmiten) ei ole hajuakaan. On rohkeampaa olla olematta niin saakelin rohkea ja antautua. ANTAA TUNTUA.

FEUR

Otsikko on kai saksaa ja tarkoittaa kai(?) tulta. Se on jäänyt mieleen huikeasta Band of Brothers sarjasta ja sopii nyt tähän otsikoksi. Ehkä.

Sieltä kuorien, suojakerrosten ja ja vaikka minkä tyrannipanssareitten takaa löytyy liekki, made by life. Se liekki on enemmänkin lapsenmielinen, herkkä, utelias, leikkisä, suora, rehellinen kuin tavoitekeskeinen menestys hakuinen "aikuinen". Jossain vaiheessa luultavasti jokainen meistä tulkitsee että hitto vie ei tässä maailmassa pärjää ellei ole vakava, tosissaan ja vakuuttava. Liekin läpi tunteet saa tulla ja mennä, se ei tiedä mitä on tunteiden "nieleminen" , kieltäminen tai tukahduttaminen. Oli kyseessä sitten suru tai ilo. Kuoria on raskasta ja yksinäistä kannatella.

Liekkiä ei voi menettää. Sen voi kyllä tosin tukahduttaa. Millä tavalla herkistyykään sisimpään kuulemaan, se on hyvä. Sen ei tarvitse olla mitään mystishenkistä, se voi olla jotain huoletonta ja hauskaa jota tehdessä unohdat "itsesi" ja tärkeät roolisi. Minulle sellaisia asioita ovat mm. luonnossa hengailu, kokkaaminen, piirtely, usein liikkuminenkin, milloin mikäkin.

Kuorien näkeminen on suoraan sanottuna välillä melkoista sheibaa, vaikka voisi kai sitä ihan imelyyttään sanoa että on se aina kivaa kun joku aiemmin kahlinnut ja jähmettänyt kuori on "läpinähty". 

Suloista aamua <3

https://www.youtube.com/watch?v=FlsBObg-1BQ&feature=kp

Susi lampaan vaatteissa

Viime aikoina eteen tullut asia on pelko tuottaa pettymys. Ja kun niitä asioita alkaa leijaila eteen useammasta tuutista, sen äärelle viimeistään kannattaa pysähtyä hetkeksi. Aina näitä pieniä elämän viestikapulouta huomaa ajoissa tai sitten ei tajua katsoa että hetkinen, mikäs on minun osioni tässä kaikessa. Silloinkin kun mielummin vaan osoittelisi muualle. 

Elämässä jossa sattuu ja tapahtuu on varmasti jokainen kohdannut pettymyksen fiiliksen tai sen että on joutunut sellaisen jollekkin tuottamaan. Toisaalta on ihanaa että kannamme huolta toisten tuntemuksista ja emme halua satuttaa, mutta vielä raskaampi taakka kannettavaksi on se että tyrehdyttää itsensä ja oman äänensä sen vuoksi että joku toinen siitä saattaa pahoittaa mielensä.

Vaikka miten voi tietää että kaikki menee niin kuin kuuluukin ja pettymys on vaan sitä että joku odotus ei kohdannut nyt todellisuutta, niin kyllä se vaan voi sattua, ja olisin itse hölmö jos odottaisin että toinen ei saa pettyä. Jos tulee pettymys niin tulee. Siinäpä saattaa ulos pullahtaa monen muun aiemman pettymyksen kipu ja tuska jos ne on kohdalle sattuessa nielty. 

Vaikka välillä pelottaa, opettelen muistamaan että elän lopulta omaa elämääni ensisijaisesti. Ei minun tarvitse tahalleen pettymyksiä tuottaa, mutta muistan että eniten sattuu jollen ole itselleni rehellinen. Minun heikko lenkkini on mm. Se että tiedostan usein vasta jälkeenpäin menneeni lupaamaan jotain jossa en 100% aidosti halua olla. Toinen heikko lenkkini on haluni auttaa, joka saattaa ääripäässä estää ihmistä itse auttamasta itseään. Niin joo, ja unohdan että minäkin tarvitsen. Halu auttaa on tasapainoisena vilpitöntä läsnäoloa, ei kenenkään puolesta tekemistä tai toisen polun kulkemista tämän puolesta. 

Minulle itselle pettymykset oli lapsena erityisesti raskaita. Pahimmillaan muistan eläneeni vaiheen jossa en uskaltanut tehdä päätöksiä useaan vuoteen koska se olisi aina satuttanut jotakin. Tuloksena oli jymähtänyt ja apaattinen elämä, joka ei tuntunut omalta. Mutta enpähän tuottanut pettymystä. Saisinko joltain sen mitalin kaulaan ;) ? Taas jos itse kohtaan pettymyksen saatan sen keittiöpsykologisoida ja järkeistää, enkä aiemmin varsinkaan suostunut myöntämään että Auts, se teki kipeää. Teeskennelty hyväksyntä hivelee vain yli ihmisen minäkuvaa, aito hyväksyntä tulee kun tulee.
Annammehan sillekkin aikansa.
 

Kipua kinuskikuorrutuksella

Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin.  Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön. 

Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä. 

Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi.  Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.

Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.

Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.

Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.

Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.

"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."

Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu. 

Sokkotreffejä ja oksennuspussi

Pysähtyminen.tekee.hyvää.piste. On aika aktiivisuudelle, on aika hiljentyä ja kuunnella. Kohdata tyhjä keskiö itsessään. Nyt oli aika sille. 

Reissuun lähti vähän väsynyt mutta ylikierroksilla käyvä tyttönen. Draaman kaari meni ihan oppikirjan mukaan ensin väkisin yrittää ratkaista ja suorittaa sen näkemistä missä kohdassa on jumissa, turhautuminen, vitt# antaa olla, irtipäästö, tyhjiö, pelko tulevasta, yritys tarttua kiinni jostain mutta mihinkään ei osu ja bada Bing bada bong, selkeys ja yksinkertaisuus on tässä. Tässä missä se on tietysti aina ollutkin, ihan kokoajan jättämättä hetkeksikään.

Yksi sokkotreffi kierros "false selfin" kanssa takana, vaikka se on harhaa niin huh miten todelta se osaa tuntua. Tämän kertainen linkous on ohi. Ainakin esipesu ellei muuta Niitä tulee ja menee, selvä.
Mikään ei ole muuttunut, kaikki on muuttunut. Onko tämä pysyvää? Ei tietenkään ole.Tänä aikana ystävien läsnäolo on ollut korvaamatonta.Unohtamatta tietenkään itseäni. Hitto. Olen uskaltanut olla hemmetin rehellinen. Elämän kevät taisi todellakin tulla hyvissä ajoin tänä vuonna. Ei haittaa! Ihana palata takaisin. 

Kiitos, kiitos ja kiitos. 

P.s. On muuten yllättävää miten paljon itsetutkiskelu ja suojamuurien murtuminen voi kuluttaa fyysisesti. Keho on tarvinnut enempi lepoa ja ruokaa. Nyt kun sumu on kadonnut on olokin kevyt, energinen ja virtaava. Ihmeellinen laitos tämä keho.

P.s. 2 Menomatkalla koneesta unohtui muistikirja mihin kirjoittaa. Onneksi on oksennuspussit  kaksi oksennus pussia täyttyy äkkiä mielen oksennuksista.

(Ei läheskään…) Aikuinen Nainen

Naiseus. Todellisuudessa niin hemmetin helppoa ja yksinkertaista mutta käytännössä itselleni ainakin välillä kovin hankalaa. Havahduin muutama vuosi sitten huomaamaan millainen oli käsitykseni naisesta "huolehtiva, auttava, pärjäävä". Kuulostaa aika raskaalta elää vain noita kuvitelmiaan täyttäen. Nainen ja nautinto? Nainen ja oma tahto? Nainen ja vastaanottaminen? Nämä asiat ovat olleet ja ovat edelleen opettelussa.Olen myös oppinut mallin jossa kaiken tekemisen pitää olla jotenkin "hyödyllistä". On ollut vahva tarve olla "kunnollinen".Koska en kertakaikkiaan osannut istua ja mahtua kunnollisen tytön rooliin tietämällä tai olemalla koulussa hyvä tein kehosta paikan joka piti koittaa hallita täydellisesti. Sain tai keho sai huomiota ulkopuolelta joten taisin erehtyä luulemaan että jos vaan keho on tarpeeksi jotain niin sitten kelpaan ehkä muutenkin. Kasvatin kehosta suojakuoren, menin piiloon sen taakse. Aika äkkiä elämä on tällöin vain konemaiseta ja väritöntä. Ei tunnu paljon miltään, eikä liikkumisen ilosta ole enää tietoakaan. Yhtäkkiä koko elämä alkoi olla suoritus jossa sisimpään ei ole enää yhteyttä. Kuten muutkin illuusiot, tämäkin onneksi pääsi romahtamaan., vaikka se joka on kutsu elämään ensin näyttääkin kuolemalta.Henkinen toipuminen on kestänyt ylä ja alamäkineen reilun viisi vuotta. Vanhat mallit ovat hemmetin tiukassa, niiden suhteen saa olla todella valppaana.&nbsp;<br><br>Sain tästä varsin hauskan esimerkin tänä aamuna.Olin nähnyt unta jossa olin viettänyt kesän katsoen vain Sopranos sarjaa ja kokien elämää. Herätessäni olo oli syyllinen ja häpeilevä, hätäinen. Olin hädissäni siitä että olin Unessa ollut tekemättä mitään hyödyllistä ja olin nyt vähintäänkin pilannut koko elämäni laiskuudelllani. Ok,viesti tuli perille&nbsp;&nbsp;<br><br>Ja on itseasiassa aivan totta että minussa on olemassa laiska puoleni. Minussa olen olemassa kaikki se jota olen kieltänyt. Se kaikki pääsee pirskahtelemaan esiin kun en niin kauheasti yritä. Joskus se pirskahtaa kyyneleitä, joskus sponttaanina sammakko hyppelynä. Huomaan että en oikeastaan ole yhtään se joka koitin niin kauan olla.Oli ihan kiva tutustua siihenkin jääkalikkaan, mutta nyt se saa sulaa mielummin. Ja ihan vaan vitt#illakseni unelleni teen tänään jotain totaalisen hyödytöntä ja syön jäätelöä perään.<br><br>Itsensä hyväksyminen ei ole tietenkään vain naisten haaste, luulen sen koskevan ihan meitä jokaista.&nbsp;<br><br>Hienoa naistenpäivää <3

Jäätelöä sullekkin?

Mietin tänään arvostelua.Siinä lienee asia josta tuskin yksikään ihminen voi käsi sydämmellään sanoa että on täysin ylittänyt sen puolen itsestään. Tietysti hienoa jos niin on ja voin todella sanoa olevani avoimesti kateellinen. Hew Len taisi joskus luvata sille joka kykenee olevan päivän kokonaan arvostelematta mitään (muita,itseään,säätä,liikennettä,mitä näitä nyt on) ison jäätelö annoksen. Arvostelu näyttäisi olevan jotain joka vaan tapahtuu, like it or not. Kyse ei ole siitä ettei niin saisi tapahtua tai että se pitäisi kieltää vaan siihen ei tarvitse uskoa. Sitä ei tarvitse ottaa tosissaan. Ja voi hitto, kyllä se silti ajoittain todella todelliselta tuntuu.

Arvostelun pelko voi estää meitä elämästä elämää joka tuntuu omalta, se voi saada meidät piilottelemaan puolia itsessämme joidenka emme usko olevan "sopivia". Toisaalta löydämme itsemme arvostelemasta tai tuomitsemasta muita silloin kun emme itse elä täydesti. En nyt tarkoita mitään jeejeehypehype täyttymystä, vaan enempikin jotain sen tyyppistä että tuntee elävänsä itselleen rehellisenä. (Joka ei muuten ole aina ihan kaikista helpointa.)

Esimerkki tästä löytyy tietysti omasta elämästä. Olen tehnyt mieheni kanssa töitä yhdessä muutaman vuoden. Yritys oli alunperin mieheni johon sitten lähdin mukaan, yrittäen mahduttaa itseäni rooliin joka ei ollut minua varten tai minulle luonteva. Meni vieläpä helevetin kauan tajuta se :) kukaan ei vaatinut, kukaan ei pyytänyt. Tein sen kaiken ihan itse. Koska en elänyt itselleni rehellisenä, aloin sisäisesti kärsimään. Ja koska olen vatipää enkä aina suostu itseäni katsomaan itseäni peiliin mieli alkoi täyttyä yhä enemmän arvostelusta,vertailusta ja muista syöpäläisistä jotka kahlitsevat kenen tahansa paikallaan. Vastaus löytyy viimekädessä taas sieltä peilistä.

Sekin on todella rohkeaa että uskaltaa nousta "arvostelemaan". Ehkä kyseessä on jälleen se ero arvosteleeko henkilön läpeensä mädäksi (mitä kukaan ei ole) vai tekemisiä. Ehkä just siksi osa meistä sitä arvosteluakin pelkää. Luulemme että meidät ihmisenä leimataan ikuiseksi ajaksi pelleksi ja teemme samoin itsekin itsellemme, otamme arvostelun liian henkilökohtaisesti. Kyllä on hyvä olla myös kykyä ottaa palautetta vastaan ja tarkastella sitä omalla kohdallaan. 
Näin ainakin itse ajattelen ja teen.

Olen pelännyt ja edelleenkin pelkään arvostelua, kukapa siitä nyt tykkäisi. Onneksi nahka on paksuuntunut huomattavasti ja huomaan että moniin arvosteluihin on ollut ihan syynsä,on niistä aina oppinut jotain ellei muuta niin sitten kestämään sitä että ei kaikkien tartte tykätä. Itse olen tyyppinä aika rauhaa rakastava ja ihanne maailmassano kaikki olisi hyvällä mielellä ja sovussa keskenään. No ei se ihan niin aina mene ;) ihailen salaa ihmisiä jotka uskaltavat rohkeasti olla oikeasti radikaalejakin mielipiteissään. Kyllä minultakin henkistä munaa löytyy mutta en vaan itse saa kiksejä rehaamisesta, väittelystä tai kuka on oikeassa keskusteluista. Suosittelen todellakin tänä päivänä pitämään avointa arvostelukykyä mukana, nykyään kun on vippaskonsteja ja ihmepillereitä ja vaikka mitä liikkeessä. Sokea ja aina hyvä uskoinenkaan ei kannata olla.
 

Arvostelu taitaa olla asia jossa todellakin kylvää sitä mitä niittää. Luulen kuitenkin että iso osa meistä on viimekädessä itse itsensä pahin arvostelija. Jalat maahan jooko senkin suhteen. Vähän aikaa sitten päähän leijaili ajatus että "mitäköhän ihmettä Eevi pitäisi tapahtua että voisit riittää itselles?". Se oli helvetin hyvä kysymys. Ei voi tapahtua mitään sellaista. Sitä ei voi edes ansaita mitenkään. Eikä Eevi hahmona koskaan riitäkään! Se on inhimillinen,höntti ja haisevakin. Mutta siinä tyypissä mä tätä elämää vietän, joten vois jo alkaa kelpaamaan.

Mitä sinä uskaltaisit tehdä enemmän jos et pelkäisi muiden arvostelua?

Mitä uskaltaisit tehdä vähemmän/jättää tekemättä kokonaan jos et pelkäisi putoavasi kyydistä?

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Täydenpäivästä

Ei voi täyttyä ennenkuin tyhjentyy. En tiedä mistä tämä lause leijaili tänään mieleen mutta juuri nyt se kolahti. Jos elämä ja ajatukset ovat täynnä sälää ja itsellekkin on vähän sekavaa onko lintu vai kala, vaiko kumpikaan voi kaikkialle kiirehtimisen ja suunnittelun hyvä antaa olla. Ei meille kenellekkään ole aina kristallinkirkasta elämä ja se mitä sillä oikeasti haluaa tehdä. Tai mitä elämä haluaa sinulla tehdä.Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten paljon ihminen itseni tietysti mukaan lukien voi pelätä "omaa voimaansa". Miksi ihmeessä voi olla niin hankalaa myöntää itselleenkään mitä oikeasti kokee/tarvitsee/tuntee? Pelkää tulevansa arvostelluksi, tuomituksi tai jotain muuta. Maailma on myös täynnä kaikenmaailman suuntauksia, säännöksiä ja ihanteita. Elääkö mielummin itselleen epärehellisenä vai ottaa riskin että jonkun mielestä se on lähes vääjäämättä "väärin" tjtn. Minä olen ainoa jonka on elettävä näissä nahoissa. Turha minunkaan on kenenkään muun elämää arvostella kun en ole hänen polkuaan kulkenut. Sieltä rannalta on aina niin hemmetin kiva huudella.

Jos sitä pelkää omaa luontoaan, on luultavasti pakko pitää itsensä kiireisenä tai turruttaa jotenkin "todellisen itsen" (vaikka ei siellä oikeasti mitään todellisempaa itseä ole) kuiskauksia kaikin tavoin. Rupeaa oireilemaan. Henkisesti, fyysisesti, jotenkin. Nämä oireet helposti tulkitsee "omaksi hulluudeksi". Ehkä tyytymättömyyteen on joskus ihan hyvä syykin? Vaikka ajatukset eivät itsessään totta olekaan, jotkut ajatukset ja tunteet ehkä koittavat kertoa jotain tärkeää jota ei kannata turruttaa. Minä olen esim. Omaksunut käsityksen että kaikki pitää hyväksyä ja olla kiitollinen kaikesta ja toisaalta todellakin näin. Mutta nykyisin uskallan tai ainakin yritän katsoa miksi ehkä en jotain hyväksy. Jos asia on niin, se on niin ja silloin sitä vastaankaan on turha taistella mutta hyväksyntä ei voi tarkoittaa enää kohdallani sitä että "en voi tehdä tälle mitään". Mukavuuden halu/ muutoksen pelko kulkee varmaan kaikkien biologiassa jollain tavalla ja se on ihan fine. Jotta sen kaiken sälän läpi voi kuulla edes hennosti sen rehellisen tuntemuksen (joka ei aina minulla ainakaan ole niin ihana ja selkeä kuin toivoisin) on se ensin suostuttava kuulemaan. Se ei onnistu jos on vielä täynnä vanhaa. Pitää myös suostua kohtaamaan se että ei tiedä. Ja se että se saattaa pelottaa ihan hemmetisti. Ja huomata miten mieli ehkä räpiköi ja koittaa saada kiinni jostain, saada äkkiä jotain joka kantaisi. On niin inhimillistä että me kokeillaan erilaisia asioita, mutta uskalletaanko me myöntää että ollaan niistä ehkä kasvettu ohi? Että se mikä tuntui joskus todelta ei enää tunnukkaan? Ja ymmärtää että ihmisen elämässä tuskin löytää mitään ainaisen pysyvää asiaa joka on aina totta.&nbsp; 

Palavana paperina sataa maahan tarina, jota me joskus vaalittiin. Palavia palasia, joiden raunioissa erottuu sydän äänet 
Apulanta- Vauriot
Muistin varaisella sanoituksella joten sori jos sanat ei oo 100% oikein.

Rohkeutta, raakuutta ja rakkautta sotureille <3 lässyn lää, läpätilää.
 

Kalju

Jokainen on kalju hiustensa alla
-Susan Mchenry

Yksi asia joka minua jaksaa ihmetyttää meissä ihmisissä on se miten hemmetisti me välillä näytämme pelkäävän ja epäröivän itseämme. Ei , en puhu nyt siitä pinnalle näkyvästä kuoresta jonka tehtävä onkin haluta näyttää vahvalta,pärjäävältä,tietävältä,kontrolloidullta,fiksulta,henkiseltä,rakkaudelliselta, jne.
Silloin kun epäröimme olla suoria ja rehellisiä edes itsellemme on vähän kuin pukisimme itse yksinäisyyden ja erillisyyden viitan ylle. 
Minun peliini on kuulunut liian pitkään rehellisen kokemuksen kaunistelu,henkisöinti ja "vahvan minän" ylläpito. Se on opittu ihanne, jota ylläpitämällä (valtaosin täysin autopilotilla) ajaudun itsestäni kauemmaksi ja väsyn. Nyt olen vähän väsynyt (vautsi, ihan luonnostaan tätäkin tuli kaunisteltua) ja tarvitsen lepoa. Onko se normaalia että ihmisen myöntäessä tarvitsevansa lepoa/tukea/whatever nousee huono omatunto tai syyllisyys? Se on normaalia Niin kauan kun itse tuota kierrettä pitää yllä. Onko se normaalia että kerta toisemme jälkeen elämme koittaen täyttää jonkun muun/muiden odotuksia joita luulemme heillä olevan? Ehkä joillakin niitä onkin ja paljon, mutta usein me itse olemme se joka viimekädessä vaatii. Kenen lupaa me odotamme olla ja kokea sitä mitä me olemme? Ja kannattaako sitä odottaa enää?
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lähteä mantereen toiselle puolelle lomalle. 
 

<3