Kipua kinuskikuorrutuksella

Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin.  Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön. 

Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä. 

Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi.  Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.

Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.

Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.

Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.

Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.

"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."

Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu.