Kalju

Jokainen on kalju hiustensa alla
-Susan Mchenry

Yksi asia joka minua jaksaa ihmetyttää meissä ihmisissä on se miten hemmetisti me välillä näytämme pelkäävän ja epäröivän itseämme. Ei , en puhu nyt siitä pinnalle näkyvästä kuoresta jonka tehtävä onkin haluta näyttää vahvalta,pärjäävältä,tietävältä,kontrolloidullta,fiksulta,henkiseltä,rakkaudelliselta, jne.
Silloin kun epäröimme olla suoria ja rehellisiä edes itsellemme on vähän kuin pukisimme itse yksinäisyyden ja erillisyyden viitan ylle. 
Minun peliini on kuulunut liian pitkään rehellisen kokemuksen kaunistelu,henkisöinti ja "vahvan minän" ylläpito. Se on opittu ihanne, jota ylläpitämällä (valtaosin täysin autopilotilla) ajaudun itsestäni kauemmaksi ja väsyn. Nyt olen vähän väsynyt (vautsi, ihan luonnostaan tätäkin tuli kaunisteltua) ja tarvitsen lepoa. Onko se normaalia että ihmisen myöntäessä tarvitsevansa lepoa/tukea/whatever nousee huono omatunto tai syyllisyys? Se on normaalia Niin kauan kun itse tuota kierrettä pitää yllä. Onko se normaalia että kerta toisemme jälkeen elämme koittaen täyttää jonkun muun/muiden odotuksia joita luulemme heillä olevan? Ehkä joillakin niitä onkin ja paljon, mutta usein me itse olemme se joka viimekädessä vaatii. Kenen lupaa me odotamme olla ja kokea sitä mitä me olemme? Ja kannattaako sitä odottaa enää?
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lähteä mantereen toiselle puolelle lomalle. 
 

<3