"Hyvä jätkä"

Jossain vaiheessa matkaa opin että on suotavaa olla ”hyvä jätkä”. Hyvä jätkä joustaa, on avoin, suvaitseva ah ainavain ja on muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla helppo. Ei vaivaksi, ei ”hankala”.
Hyvän jätkän suusta voi kuulla usein ”ei mua varten tarvitse” ja ”mulle käy hei kaikki”.

Kysymys kuuluukin, onko hyvä jätkä oikeasti niin hemmetin lepposa, chilli ja mukava kun haluaa esittää olevansa? Voiko olla että hyvän jätkän rooli onkin ollut joskus tärkeä selviytymiskeino elämässä, jonka avulla on oppinut saamaan hyväksyntää? Ihminen usein alitajuisesti pyörii kahden kysymyksen ympärillä:
Miten kelpaan, miten minua rakastetaan ja miten vältän torjutuksi/hylätyksi tulon?
Minulle yksi viheliäs vastaus on ollut juurikin tuo Hyvän Jätkän leikki.

Kiitos vaan hyvä jätkä, tarvitsin sinua joskus mutta roolivaatteesi alkavat jo roikkua, en mahdu teihin enää. Minussa on rohkeutta omaan ääneen, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minussa on rohkeutta olla myös rosoinen, tarvitseva, rajoja vetävä. Sitä paremmaksi Naiseksi muutun itselleni, kun en enää yritä kaikille muille olla easybeasy.

Hyvä jätkä on saanut minut sanomaan kyllä silloin kun tarkoitan ei ja ei sillon kun tarkoitan kyllä. Hyvä Jätkä vastaa ohjelmoinnin mukaan, mikä nyt ikinä vähiten uhkaakaan hyvän jätkän leiman menetystä.
Ajattele miten makea seikkailu katsoa millaisia rajoja voi rikkoa jos ei aina yritäkkään olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. 

On ihmisiä joiden on hyvä harjoitella toisten huomioimista ja tilan jakamista, ja on hyviä jätkiä joiden on hyvä opetella itsensä huomioimista. Minussa on molemmat. Hyvä jätkä ja itsekäs mulkku. en usko että on mitään ainaista sääntöä jonka mukaan toimia, vaan kussakin hetkessä kuulostella mitä minulta nyt tarvitaan? Rajoja vai rajoista luopumista?

Kuvassa esimerkki antautumisesta by eräs zen mestari

Weak as i am

Kaikki me tiedetään "että ei pitäisi ajatella liikaa mitä muut ajattelee". Ja silti tehdään niin. On uskomatonta mikä määrä energiaa voi kulua siihen että koittaa olla kaikille mieliksi. Silloin ei koskaan oikein pääse tutustumaan siihen mikä ja kuka on ihan vaan itselleen. Luulemme että kelpaamme ihmisille jos pyrimme tulemaan heidän kaltaisikseen, mutta ehkä, entä jos mitenkään voisimme kelvata tai olla kelpaamatta ihan vaan itsenämme? Mitä se sitten kulloinkin onkaan. Yksi elämän tosi asioista on se että aina löytyy ihmisiä jotka pitävät sinusta ja jotka eivät pidä. Tänään koitan taas muistaa keskittyä siihen että pidän itse Elämästäni. Se ei poista minusta pelkoa että joku saattaa tuomita tai arvostella, mutta kun tiedostan tuon pelon enkä enää räpiköi sitä vastaan, se jostain kummansyystä onkin ihan ok pelätä ja elää siitä huolimatta.

Mitä on vaikea kohdata elämässä?

Mitä minun on vaikea kohdata elämässäni?

Terveisiä retriitiltä jolla itse olen. Minun vastaus tänään juuri on vihaa. Olen pelännyt vihaa, omaani ja muiden niin paljon että sen kieltäminen, välttäminen, tukahduttaminen on tosiaan saanut lamaantumaan.
Vihan energia on vapauttavaa. Se uskaltaa ottaa paikkansa maailmassa. Huom. Se ei tarkoita toisten lyttäämistä, kaltoinkohtelua tai oikeuta ulkoistamaan itseään toiseen. Mutta tunne itsessään, on itseasiassa hemmetin hedelmällinen. Siinä missä muutkin tunteet, se on osa elämänkirjoa. Halusin tai en, pakenin sitä tai en. Sanoin sille ei tai kyllä. Tänään sanoin kyllä. 

Hienosti sai huomata miten mielen defenssit koittaa suojata kipeältä tunteelta. Ensin tulee vastustus, sitten ehkä nauru. Nauru jolla koittaa välttää mitä kokee. Kyllä se nauruun saa tulla. On erilaista nauraa "suojelu naurua" kuin "helpotus naurua". 

Kaikelle on tilaa.itsensä kohtaaminen voi olla kaikkea muuta kuin mukavaa. Rohkeutta, ymmärrystä ja vielä kerran ymmärrystä sille tielle <3

Konfliktien pelosta

Ulkoisten konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin.

Olen varmaan useamman kerran kirjoitellut minulle tutusta pelosta, joka tosin ei ole enää lainkaan niin hallitsematon kuin aiemmin. Kyse on siis konfliktien pelko, pelko että tuotan pettymyksen. Minä olen rauhaa ja yhteisymmärrystä rakastava hyypiö, ja unelma maailmassani kaikki olisivat aina samaa mieltä, tyytyväisiä ja juoksisivat käsi kädessä yhdessä auringonlaskuun.öööö. Tai sitten ei. Ehkä vähän liian siirappista minunkin makuun...

Konfliktien pelko on usein jo pienestä pitäen opittu selviytymismalli. Sen sivu oireena saattaa olla mm. Tarpeetonta mielistelyä rauhan nimissä, kylään sanomista silloin kun tarkoittaa ei, pelkoa tehdä päätöksiä koska on aina joku jota se ei miellytä. Oireiden listaa voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä oleellisin kävi ilmi. Tällöin ei enää itselleen, vaan yrittäen aina kelvata toisille. Välillä jopa hinnalla millä hyvänsä. Konfliktia pelkäävää saattaa alistua ja olla pitämättä puoliaan varsin röyhkeänkin kohtelun osuessa kohdalle. Oma mielipide voi olla pelottavaa sanoa, jokuhan voi vaikka tuomita! Ja näin sitä on sitten vähän kuin kameleontti, vaihtamassa väriä sen mukaan mitä vastapuoli haluaa. ( tai mitä luulemme vastapuolen haluavan). 
Toisaalta tällainen henkilö on usein hyvin herkkä aistimaan toisten tarpeita ja tunteita, on empaattinen ja usein avulias. Hienoja ominaisuuksia, kunhan ihminen pitää aina ensin huolta itsestään. 

Tällaisille ihmisille voi olla iso kysymys se että mitä minä haluan. On niin totuttu tekemään se mitä luullaan muiden haluavan. Ehkä siihen kysymykseen voi olla jopa pelottava vastata. En tiedä on turvallinen. Sitten ei joudu ottamaan riskiä.

Pahimmillaan konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin. Jossa on vähän kuin välitilassa. Ei oikeen täydellä sydämmellä missään. Puoli tiessä. Varmuuden vuoksi. Tällainen tilanne voi olla sisäisesti ahdistava ja turhauttava. Ärsyttävää antaa näin kliseinen neuvo että hiljene silloin kuuntelemaan mitä sydän kuiskii, mitä sinä todella haluat, vaikka se ei olisi mitenkään "järkevää tai kannattavaa". Anna itsellesi aikaa. Riittää että tiedät itse, toiminnan aika tulee kun se tulee. Kaikkii lähtee siitä että rohkeasti tunnustaa itselleen. 
Minun sydämeni ei valitettavasti ole kovin järkevien tai kannattaviin asioihin kallellaan. Toisin kuin kontrollin haluinen mieleni, jota motivoi ihan muut jutut. 

Voi sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta, kun viimein pidemmän jahkaamisen jälkeen uskaltaa sanoa elämälle kyllä. Joillekin asioille se on silloin ei. Mikään ei ole kiviin kirjoitettu! Ole sinä itsesi rohkaisija. Muilta tullut rohkaisu on tärkeää, mutta sen odottaminen on näivettävää. Luota siihen että he ketkä ovat ns. Aitoja ystäviä kannustavat sinua olemaan Sinä. Ei heidän oma toiveversio sinusta. 

Rehellisenä olo voi olla Scary stuff. Kiitä itseäsi aina kun sen uskallat tehdä. Se vapauttaa. Kunnioitusta teille oman elämänne rebellit <3

Terkuin yksi pelkopeppu joka on taas hetkeksi muistanut elämästä jotain oleellista

FEUR

Otsikko on kai saksaa ja tarkoittaa kai(?) tulta. Se on jäänyt mieleen huikeasta Band of Brothers sarjasta ja sopii nyt tähän otsikoksi. Ehkä.

Sieltä kuorien, suojakerrosten ja ja vaikka minkä tyrannipanssareitten takaa löytyy liekki, made by life. Se liekki on enemmänkin lapsenmielinen, herkkä, utelias, leikkisä, suora, rehellinen kuin tavoitekeskeinen menestys hakuinen "aikuinen". Jossain vaiheessa luultavasti jokainen meistä tulkitsee että hitto vie ei tässä maailmassa pärjää ellei ole vakava, tosissaan ja vakuuttava. Liekin läpi tunteet saa tulla ja mennä, se ei tiedä mitä on tunteiden "nieleminen" , kieltäminen tai tukahduttaminen. Oli kyseessä sitten suru tai ilo. Kuoria on raskasta ja yksinäistä kannatella.

Liekkiä ei voi menettää. Sen voi kyllä tosin tukahduttaa. Millä tavalla herkistyykään sisimpään kuulemaan, se on hyvä. Sen ei tarvitse olla mitään mystishenkistä, se voi olla jotain huoletonta ja hauskaa jota tehdessä unohdat "itsesi" ja tärkeät roolisi. Minulle sellaisia asioita ovat mm. luonnossa hengailu, kokkaaminen, piirtely, usein liikkuminenkin, milloin mikäkin.

Kuorien näkeminen on suoraan sanottuna välillä melkoista sheibaa, vaikka voisi kai sitä ihan imelyyttään sanoa että on se aina kivaa kun joku aiemmin kahlinnut ja jähmettänyt kuori on "läpinähty". 

Suloista aamua <3

https://www.youtube.com/watch?v=FlsBObg-1BQ&feature=kp

Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

Julistus uudelle vuodelle

Tämä ei ole kirjoitettu niin hirveän vakavissaan, mutta sopivan tosissaan kuitenkin. Niin monta tykkäystä kun tämä saa lupaan yhtä monta päivää valita:

Vastustelun ja vikinän sijaan hyväksynnän
Etten taistele ajatuksilla tai käsityksillä elämää vastaan
Muistaa etten tiedä mitään sen sijaan että pätisi 
Sen sijaan että osoittelen muita/ympäristöä/tapahtumia katsoa peiliin
Sen sijaan että arvostelen itseäni tai ketään muutakaan muistan että kaikki on täydellisesti epätäydellisyydessä
Katkeruuden tai kaunan sijaan annan anteeksi, myös itselleni
Itselleni/muille selittelyn sijaan myönnän olleeni väärässä
Sen sijaan että ottaisin itseni/jonkun tilanteen liian vakavasti nauran 
Sen sijaan että kiellän tunteeni myönnän ne rehellisesti mutta en suostu antamaan niille valtaa reagoida tai vetää johtopäätöksiä
Muistan että näen kaikkialla itseni
Sen sijaan että toimin pelosta käsin kysyn miten rauha toimisi?
En yritä olla mitään muuta mitä rehellisesti siinä hetkessä koen
En yritä muuttaa ketään muuta vain minun mieleni mukaiseksi
Neuvojen antamisen sijaan kuuntelen ja olen läsnä
Olla mielummin rehellinen kuin epärehellinen silläkin uhalla että se ei tunnu minusta kivalta
Sen sijaan että luulen tietäväni jo jotain, tarkastelen avoimesti käsityksiäni asiasta
Sen sijaan että yritän tehdä mitään väkisin ja pakolla, päästän irti ja luotan että kaikki tapahtuu aina ajallaan
Minä, minä, nyt, nyt! Asenteen sijaan olen kärsivällinen ja näen muutkin
Listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta eiköhän näillä pääse jo alkuun. 

Tulen takuulla epäonnistumaan satoja kertoja, mutta hyväksyn senkin.
Yhtenä extrana lupaan vielä ravinnon suhteen ehdottomuuksien ja vouhkaamisen sijaan ottaa tsillisti. Syödä hyvin, ravinteikkaasti ja ennen kaikkea hyvällä mielellä.

Pehmeitä paketteja ja kovia kuoria

Kaikki ei tosiaankaan ole niin kuin ulospäin ehkä näyttäisi, tai varsinkaan niin kuin kuvittelemme. Mieli on taitava tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä mm. Muista ihmisistä. Se joka ulospäin näyttää vahvalta, ehkä kätkeekin herkkyyttään. Se joka näyttää nauravat kasvot on myös joskus surullinen. Me projisoimme muihin loputtomasti ominaisuuksia, luulemme että jonkun muun asemassa tai nahoissa olisi jotenkin helpompi. Moni meistä on myös oppinut kuvittelemaan että on jotenkin turvallisempaa  näyttää ulospäin vain tiettyjä puolia itsestämme. Se on tietysti ihan luonnollista, mutta tässä käy helposti niin että emme uskalla olla rehellisiä enää edes itsellemme. Ristiriitaiset ja hämmentyneet fiilikset on taattu, kun koitamme vaalia itsestämme vain tiettyjä kuvia, sekä kieltää ja piilottaa toisia. Ristiriidat ovat myös varmoja silloin kuin luulemme tietävämme millainen kukakin on. Jokainen ihminen jonka olet tavannut, näkee ja kokee sinut eritavalla. Muistetaanhan että tulkintamme ihmisistä eivät ole tosia. Ihan jokainen on paljon ihmeellisempää mitä yksikään sana tai kuvaus voi koskaan kertoa. Jokainen meistä on joskus mokannut ja erehtynyt, toivon mukaan vielä useamman kerran. Emmehän mekään halua inhimillisten mokien takia leimaantua luuseriksi. Ei leimata mekään muita, minkään perusteella. Ja silloin kun huomataan niin tehneemme, nähdään se ja jatketaan eteenpäin. Mieli jatkaa takuulla leimailuaan, ajatukset ei lopu. Mutta niiden tarinoihin uskominen voi loppua. Sen voit lopettaa vain sinä. Aina nyt. 

Hälytyskellojen pitäisi soida päässä jos joku ihminen on yhtä jenkkihymyä, ainaista hyvin menee ja kovaa menee roolia. Monesti tällaisen ulkoisesti niin vahvan, pärjäävän ja "ei tunnu missään" ihmisen sydämen ympärille on kasvatettu kylmä kerros, suojaamaan sisällä olevaa pelkoa ja hämmennystä. On joskus ehkä ollut pakko luoda tällainen suojakseen, selvitäkseen kivulta. Jossain kohdassa tuon kivun välttely ja piilottaminen käy mahdottomaksi. Se kääntyy niin paljon itseään vastaan, että on valmis kohtaamaan sisäisen sotansa. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Ja käy edelleen kokoajan. Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut, voimme me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Todellista.Sanatonta. Tyhjää. Elämä elämässä itseään. Jotain jota voi lopulta nähdä koska tahansa. Se ei ole koskaan muualla kuin tässä. Joskus tietynlaista kovuutta tarvitaan. Se on tulta. Tulta joka on kyllästynyt uskomaan, mielyttämään, tuudittumaan. Tulen avulla uskaltaa kyseenalaistaa, katsoa itse. Mikä on totta?  Se ehkä näyttää uhmakkaalta, kun emme enää kumarra ketään tai alistu millekkään. Tuli polttaa myös käsityksemme muista. Näemme että kukaan muu ei ollutkaan virheellinen, vaan omat käsitykset oli. Mitä meninkään kuvittelemaan? Mieli voi olla pettynyt. Se ei halua nähdä että kaikki on samaa.  Mutta se jättää jälkeensä myös helpotuksen. Helpotuksen siitä että ei voi tietää. Ei vaan enää kykene uskomaan määritelmiään. Ja kaikki saa siten olla niinkuin on. Oli se mieluista tai ei. 

Jos näemme yöllä painajaista jossa vaikkapa koira puraisee, saako tämä meidät pelkäämään koiria oikeasti? Me ymmärrämme, että uni ei ole todellisuus. Unen koiraa ei ollutkaan, vaikka se unessa tuntuikin niin todelta.  Yhtätosia ovat muutkin mielikuva pelkomme, vaikka ne helposti tuntuvat jokaista aistimusta myötä todelta. Mutta näidenkään ei tarvitse harhauttaa loputtomiin. Kun me lakkaamme uskomasta olemattomaan, muistuu se joka on. 

Jos haluat tehdä tähän liittyvän avartavan kirjoitus harjoituksen, vastaa itsellesi rehellisesti seuraaviin kysymyksiin:

Kuka olen? Millaisia kuvaavia sanoja liitän itseeni? ( mm. Empaattinen, hauska, äkkipikainen) Oletko noita aina?

Mitä en ainakaan ole? Mitä en halua itseeni liitettävän?

Millaisen kuvan haluan antaa ulospäin?

Mitä en halua näyttää tai tunnustaa itsessäni? Onko jotain jota koitan piilotella?

Vapaus

Vapaus ei ole " negatiivisten" asioiden/ tapahtumien/ tunteiden puutetta, vaan enemmänkin vapautta kokea rauhaa niistä huolimatta. Mitä vähempi sotii mitään vastaan, sen enempi näyttäisi luonnollinen tausta rauha kulkevan mukana. Ihanaa päivää ja terkut majvikista, upea ympäristö kurssin pitoon 

Hajoita ja hallitse

Sanotaan että mieli pelkää tuntematonta ja sitä mitä ei tiedä, mutta tiedämmekö me lopulta mitään?
Ego rakastaa illuusiotaan kontrollista ja hallinnasta. Mitä me tosiaan voimme hallita?
Rehellisyys on siitä jännä juttu, ja pelottavakin, että jos sitä Todella uskaltaa olla, ottaa vähänkuin egon näkökulmasta riskin tulla torjutuksi. Rehellisyys vetää henkisesti alastomaksi, ja tällöin ego juuri pelkää menettävänsä hallintansa ja yliotteensa. Mikä muu syy voisi olla yrittää hallita ja kontrolloida, kuin pelko? Sanon tämän tietäen ja tunnustaen miten monesti olen ja tulen varmaan vielä monet kerrat eksymään tuohon satulandiaan jossa pelko tuntuu todelliselta ja tuo kontrolli yritykset kehiin. Mutta sen voin vannoa, että aina kun on uskaltanut olla rehellinen ja paljastaa oman kokemuksensa tietäen että se ei ole totuus on itsestä pudonnut pois paljon turhaa painolastia.

" Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todentuntuisuuden." Wendell Berry

Vasta tämän jälkeen näyttäisi siltä että harhaisesta kokemuksesta voi vapautua, kun sen on ensin tunnustanut ja tiedostanut. Leikkimättä parempaa, pyhempää, henkisempää tai jeesuksempaa. Siihen tarinaan ei tarvitse lähteä mukaan.
Ugh. 

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

Kauneus keskellä pettymystä

Kukapa nyt pettymyksistä pitäisi?
Olen ollut aikas huono sietämään pettymyksiä, tai no joo, suoraan sanottuna surkea. Oma pieni maailmani on ollut lasin ohut ja mennyt säpäleiksi viiltäen sirpaleillaan, jos kohtasin pettymyksen.
Minulle kivuliaimpia kohtia ovat olleet ne, kun olen kokenut että minä tuotin jollekkin pettymyksen. Minä olin syyllinen. Se oli minun vika!
Vaikka järjellä olisin ymmärtänyt, että sen olevan turhaa, riistävä riittämättömyys on iskenyt. Mikä sitten tuottaa pettymyksen? Se , että mitä ajattelen ja toivon ei olekkaan linjassa sen kanssa mikä on todellista.Oli ne sitten miten suloisia tai positiivisia ajatuksia tahansa.Nämä ovat myös kirpaisseet silloin kun olisin halunnut auttaa jotakin, ja sitten huomaan että ei, en pystynytkään,ainakaan sillä tavalla kun mieli olisi halunnut. Kysymys kuuluukin tällöin, autanko toista todella haluamalla auttaa? Eikö halu auttaa ole enemmänkin halua kokea itsensä tärkeäksi?
Auts, tuonkin myöntäminen sattuu. Parhaiten autan monesti sillä, että annan sen siirtyä sivuun joka haluaa kokea itsensä tärkeäksi ja auttaa, ja olla läsnä, tutkia yhdessä rehellisesti. Itselleen rehellisenä oleminen on aika ” herkkää puuhaa”. Se kun ei ole aina kivaa. Se ei aina ole suuria oivalluksia ja vapautumisia, vaan välillä myös hämmennystä ja tunnetta ettei saa mistään kiinni. Näin monisti silloin, kun perustavan isot uskomukset ja käsitykset nousevat pintaan.

Pettymyksen tunne ei ole ongelma, kuten ei hämmennyksenkään. Ajatukset siitä voivat tuntua ongelmallisilta.Reaktion omaisesti olemme halunneet päästä näistä äkkiä eroon.Haluan selkeyden NYT! En halua olla hämilläni!Pettymys ja hämmennys muistuttavat meitä siitä jännästä asiasta, että me emme kontrolloi elämää. Vaikka miten haluaisimme hallita ja pitää “langat käsissä” -kaikki ei vaan aina mene niin. Jos uskomme että tekemällä jotain toisin olisimme voineet onnistua paremmin/välttää jotain, väännämme veistä haavassa. Helppoa se on jälki viisaana sanoa  Kohtaamalla nöyrästi tunteemme voimme huomata odotusten ja ajatusten välisen yhteyden tuntemuksiimme. Jos kaikki menee niin kuin haluan, JES onnistuin. Jos kaikki ei mene niin kuin halusin, NOOOOY Epäonnistuin. Sen ei tarvitse olla noin mustavalkoista. On rohkeaa uskaltaa toimia ja elää ilman kuvitelmia siitä mitä pitäisi tapahtua ja mitä ei. Ja luottaa elämään. Se ei tietenkään tarkoita että pitäisi heittäytyä tuuliajoille , eikä suunnitella enää mitään. Ne asiat jotka nousevat innoituksesta ja silkasta tekemisen ilosta monesti kantavat “hedelmää”. Ei niinkään mitä tekee ja mihin sen tulisi johtaa, vaan millä energialla sitä tekee. Vapaa energia uskaltaa ottaa hypyn ja luottaa että varjo kantaa. Hyppääjä ei kuitenkaan tiedä, minne lopulta laskeutuu. Mutta hän hyppää, nauttii maisemista. Ja laskeutuu juuri sinne minne kuuluukin.
Yrittämällä aina varmistella lopputuloksia koitamme ottaa sellaisia ohjia käteemme joita ego ei vaan kykene hallitsemaan.Mikä helpotus onkaan, kun todella näkee haurautensa pelkäämättä.Se on kutsu elää.

Olen halunnut välttää pettymysten kokemisen, se on ollut kuin sotkuinen ja likainen kaappi, jonka ovia en ole halunnut avata etten näkisi sisällä olevaa kaaosta. Olen halunnut äkkiä turruttaa sen. Aiemmin harrastin pettymysten ilmetessä myös itseni ” rääkkäämistä” jollain tavalla, henkisesti tai fyysisesti treenaamalla itseni henkihieveriin. Olinhan sentään ollut mielessäni täysi nolla ja ansaisin rangaistuksen. Nyt tämä kaikki tuntuu jopa huvittavalta ja suloiselta. Sillon kun tuossa draamassa oli mukana, se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huvittavaa.

Pelokas mieli haluaa välttää pettymystä. Se ottaa roolin ja suojakaavun ylleen. Se varmistelee ja mittailee. Jos sen tuntosarvet ( jotka ovat vuosien huolellisten vääristymien tuotosta kehkeytyneet ) aistivat ” pettymys riskin” se aloittaa hyvittely pelin tai pakenemisen. Se koittaa keinolla millä hyvänsä kiertää sitä, että au nyt saattaa sattua. Jos tilanteessa on muita, näytellään tietysti että hei kaikki hyvin, kyllä mä olen ihan ookoo tän kanssa. Tai sitten voi kokea suoraan, nähdä rehellisesti että hups, nyt mieli oli luonut jonkun toiveen tai odotuksen. Ja Se saa kirpaista. Kirpaisu on tilaisuus. Sen voi myös katsoa, sitä voi havannoida ulkopuolelta. Nähdä inhimillisenä sen, joka toivoi ja halusi. Kysyy rohkeutta olla ihmissuhteissa aito, ja kokea pelkäämättä. Toinen osapuoli ei ole vastuussa pertymyksestä, mutta voi rehellisesti kanssani kokea inhimillisen hetken. Jos vaikka uskallan jakaa tuon hetken toisen kanssa. Raakana. Läsnä. Selittelemättä. Etsimättä oikeutuksia.Kokien sen lahjan joka löytyy pettymyksen takaa.

Sleep Walkers

Unet ovat niin pitkään kuin muistan kiehtoneet minua. Nyt viime vuosina myös yöunien lisäksi tämä ” päivä uni “, mutta nyt halusin kirjoitella ihan niistä unista joita öisin saa olla todistamassa, johtuen viime öisestä kokemuksestani joka taas vaan tuntui niin luissa ja ytimissä. Näin ja koin unta jossa ensin koin suorastaan raastavaa yksinäisyyttä ja erillisyyden tuskaa. Se oli niin kivuliasta, että heräsin yöllä siihen että itkin Nukahdin kuitenkin pian uudelleen ja unessa näytettiin sekä sain kokea ykseyden . Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, ei vaan mitenkään. Heräsin aamulla mielettömään rauhaan ja erillisyyteen mielen tullessa taas analysoimaan kokemustaan 

Ajattele jo miten kiehtovaa, että vaikka keho nukkuu , niin tietoisuus vetelee ihan omiaan. Entä kuka aamulla herää? Yöllä ei ole rajoja, ei missään. Miksi kuitenkin aamulla herätessämme lähdemme helposti “suorittamaan” tietyn roolihahmon elämää ikäänkuin automaatiolla? Joskus kun hajoilin itse ” onko minulla kontrollia mihinkään kysymyksen kanssa” sain ohjeen unen välityksellä alkaa katsomaan elämää elokuvan lailla herätessä. Miten keho nousee täysin itsestään, miten mieli rekisteröi nousemisen viiveellä. Huomaa miten kaikki tapahtuu itsestään. Kaikki. Tietenkään en uskonut että kaikki voisi tapahtua itsestään. Toistaiseksi en ole kuitenkaan löytänyt mitään joka ei tapahdu itsestään. Ei löydy sitä ” Minää” joka ohjaisi tätä kaikkea. Hitto. Verikin kiertää itsestään, solut uusiutuu itsestään ja näköjään juuri nyt kirjoituskin tulee itsestään. Ajatukset ja tunteet nousee itsestään, ja katoavat itsestään. Mitä Minulla on tässä enää tehtävää? Katsoa elokuvaa ja nauttia kyydistä. Niihin uniin sitten taas…

Viime aikoina olen öisin kokenut jonkun verran kehosta irtaantumisia (ehkä olen näitä kokenut pidempäänkin, mutta tiedostamattani) , jotka olivat lapsuudessa kovin tuttuja. Yllätys yllätys sen kuuluisan järjen ja “realiteetti terapian” myöttä nämä kokemukset putosivat pitkiksi ajoiksi pois. Muistan nuoruudesta myös muutamia unia, joissa yöllä tiedostin nukkuvani, mutta samalla tiesin olevani unessa.Muutamia vuosia sitten pyrin myös harrastelemaan tietoista unennäkemistä, mutta yrittämistä taisi olla liikaa pelissä joten nämä geimit jäivät aika äkkiä muutamaan kokemukseen.

Nyt noin viimeisen vuoden olen ottanut unien tutkimisen mukaan eräänlaisena itsetutkiskelu työvälineenä ja saan jatkuvasti hämmästyä siitä miten ne avaavat katsonta kantojani ja tuovat tietoisuuteen asioita joita en päivätietoisuudessa kenties kykenisi vastaanottamaan. Olen siis unissa nähnyt itsestäni paljon erilaisia ” varjopuolia” , niitä joita mieluiten pitäisi pimennossa ihanalta minäkuvaltaan ( joka tietysti haluaisi kokea olevansa oikeassa ja hyvä , mutta totuudellinen…nope). Unet ovat tuoneet näytille myös asioita joissa olen päiväsaikaan ” kiinni”. Nämä unet ovat kirjaimellisesti tulleet herättelemään minua katsomaan suhdettani joihinkin asioihin uudelleen. Läpi vanhentuneiden käsitysteni. Kerran sain yöllä ohjeistusta tutkia arvojani. Olin kokenut vähän ristiriitaisia oloja, ja pyysin illalla että unet tulevat apuun.Ja nehän tulivat. Ne eivät siis tee mitään ” puolestani” tai anna mitään valmista. Herätessäni ihmettelin tätä ohjetta. ” Tiedän” että arvot ovat vain uskomuksia joita olen arvottanut korkeammalle. Arvot ovat osa tarinaa, osa opittuja malleja. Aloin kuitenkin katsomaan millaisia arvoja toiminnassani näkyy, mikä on minulle tärkeää. Löysin mm. turvallisuuden ja vapauden, jotka eivät ehkä ole se yhteensopivin pari valjakko äkkiseltään katsottuna. Huomasin että käsitykseni turvallisuudesta ja vapaudesta vaativat päivitystä, sekä suostuin näkemään että ristiriitainen tuntemus ja reagointini erässä tilanteessa oli johtunut luultavasti siitä että olin kokenut turvallisuuteni ja vapauteni jotenkin uhatuksi. Todellisuudessa mikään ei ole uhattuna, mieli oli vain humpsahtanut tietynlaiseen ansaan. Unien tulkinnassa on tietysti hyvä muistaa että tulkitseminen on kovin haurasta ja lähtee jokaisen omista käsityksistä. Sen vuoksi jos itse nään vaikka unia jostain henkilöstä joka kantaa sateenvarjoa ja myy minulle kiviä, tutkin sitä millaisia mielleyhtymiä mieli on tehnyt tuohon henkilöön, sateenvarjoon ja kiviin. Näin niinkuin for dummies versiona ilmaistuna.

Hieno kirja liittyen uniin on  Uni tuntee sinut – Anne Lindholm-Kärki.

Eikun unia tutkimaan! Aluksi voi olla hankala muistaa unia, mutta siihen tottuu kovin nopeasti. Voi vielä illalla ennen nukkumaan menoa ” pyytää” että muistaa unensa aamulla mahdollisimman selkeästi. Aamulla herättyään kannattaa melkeinpä heti kirjoitella ylös mitä muistaa, sillä ne pyyhkiytyvät alkuun ainakin oman kokemuksen mukaan aika nopiaan muistista. N. parin viikon harjoituksen jälkeen aloin itse muistaa yhä enemmin ja selvemmin uniani.

Bittersweet

Katkeruus on tunne jonka varmasti jokainen tietää ” happamoittavana”. Katkeruus on kuitenkin yksi inhimillisimmistä tunteista, joita ihmisyys sisällään kantaa. Voisiko olla että ihanan henkiset ja autuaat pyrkimyksemme olla ” hyviä ja kuuliaisia” ihmisiä sullovatkin vain tiedostamattomaan kaiken happaman, joka saa naamamme irvistämään. Me haluamme mielummin makeita herkkuja, vaahtokarkkia ja suklaata, ei mitään hapanta ja kitkerää kiitos!  Olisihan se ihanteellista, jos homma todellisuudessa toimisi ” poissa silmistä, poissa mielestä” perjaatteella. Siinä vain tuppaa käymään niin, että asiat joita emme uskalla/ osaa/halua kokea tuupataan syrjään, samaan tyyliin kun siivoaisi niin että lakaisee vain kaikki pölyt sängyn alle pois näkyvistä. Tässä olen henkilökohtaisesti ollut aivan mielettömän taitava, niin sen siivoamisen suhteen kuin siirtämään ja sivuttamaan tunteitakin  Halu todella vapautua mielen luomuksista ja harhoista omalla kohdallani tarkoittaa halua nähdä ja tuoda tietoisuuteen nekin pölyklimpit jotka olen tuupannut sivuun. Vaikka tiedän noidenkin tunteiden olevan mielen ja egon vääristämiä tarinoita, mutta niin kauan kun ne kiellän minussa niihin olemassa ” tarttuma pintaa”. Vedän puoleeni tilanteita ja tapahtumia saada nähdä nuo asiat itsessäni. Jos tietynlaiset kaavat ja kuviot toistuvat elämässä, silloin niisstä todellakin taitaa olla jotain opittavaa. Mitä enempi on itse vapautunut ( okei, todellisuudessa itse on Aina vapaa, tai enempikin että ei ole mitään “itseä”), sen vähempi erilaisia haasteita on tullut vastaan. Niille ei vaan ole käyttöä. Toisaalta taas asiat jotka olisivat joskus saaneet vapisemaan pelosta ja jähmettäneet täysin eivät enää kosketakkaan. Ne saavat mennä läpi. Toisin sanottuna saamme kyllä juuri sen mitä omalla polullamme tarvitsemme. Näki egomme sitä tai ei, sillä ei ole merkitystä.

Tulin kuitenkin kirjoittamaan eräästä varjopuolesta, tai kokemuksesta jonka sain huomata viikonloppuna.Tällä kertaa tämä tuttava ei tuntunut mitenkään henkilökohtaiselta. Se vain oli. Ystävä nimeltä katkeruus. Olin eräällä kurssilla, johon itse suhtauduin siltä kantilta että nyt saa nousta ripeitä myöten kaikki esiin jota en vaan näe.  Teimme erilaisia harjoituksia, joissa mentiin nimenomaan niihin yleensä negatiivisiksi kutsuttuihin kokemuksiin, koimme nuo tunteet, näimme ne harhaksi ja Boom. Loppu. Joskus olisin pitänyt ehkä tällaista aivan hulluna, kuka nyt lähtisi oikein jahtaamaan negatiivisia tunteita? No se, joka ei enää aio niitä pelätä. Se joka ei anna niiden enää hallita itseään. Se, joka ei halua enää pelätä. Todellisuudessa on vain tämä hetki, kaikki menneen kuvittelu on vain harhaista muistelua, egon luominen tulkintoineen, Fine. Mutta harhainen egoni oli jättänyt virheellisiin tulkintoihinsa perustunutta katkeruus-energiaa sisäänsä. Oli uskomaton kokemus löytää itsessään tuo. Katselin Eeviä, tämän elämän ” päähahmoa” näyttämöllä kokemassa tuota oloa, ja huomasin että se ei ole Minä. Koko Eevin tarina on sarja ajatuksia, tunne möhkäleitä ja halua olla rakastettu. Tämä halu on ollut niin suuri, että se ei ole lisännyt rakkautta ja vapautta, vaan se on hallinnut. Se on mittaillut, se on laskelmoinut. Eevi ei tätä tietenkään haluaisi myöntää. Eevihän luulee, että sen on oltava hyvä ihminen. Eevi luulee että tunteet katkeruudesta olisivat sen omia. Eevihän ei aina huomaa, että sillä ei ole omia ajatuksia. Ajatuksia on, mutta ei ajattelijaa. Katsellessani tuotta tarinaa koin suurta iloa. Kokea tätä kaikkea.

Tämä kokemus oli ihana muistutus siitä, että koetaan ne asiat silloin kun ne on. Eevi oli tuotakin asiaa muhittanut sisällään pitkään, ja enää sängyn alle ei mahtunutkaan pölypalloja, ne tulvikin sieltä ulos. Miten hieno tilanne olikaan keskustella tästä kaikesta henkilön kanssa, jota kohtaan olin tuntenut katkeruutta. Syyttämäättä, jeesustelematta, vaatimatta selitystä. Antamalla anteeksi, itselleen ja toiselle. Saaden kokea sen, että vaikka tunne ei kerro todellisuudesta mitään, se silti hahmolle tuntui todelta. Ja erottaa ne kaksi toisistaan, ja tuntea miten ne on silti yhtä. Osa unta, jonka uneksija on Mysteeri.

<3

Sanojen söpötystä

Ihmisen mieli toimii vähänkuin leimasin kone, se leimailee asioille, ihmisille, paikoille ja tilanteille omanlaisiaan merkityksiä. Mieli tekee sen ” hyvää hyvyyttään” jotta voisimme ymmärtää helposti mitä mikäkin tarkoittaa ja mistä missäkin on kyse. Jotta voisimme varautua tulevaisuutta varten Paperilla tämä kuulostaa hienolta ja upealta, mutta silloin unohtuu että kokemuksemme todellisuudesta on värittynyt melko harhaisin linssein.Tämä saa usein meidät reagoimaan täysin menneestä käsin.Vaatii rohkeutta, avoimuutta ja vilpittömyyttäkin katsoa joka hetkeä ilman menneisyyden leimoja ja koittamatta tunkea menneisyyttä luotuja boxeja. Olemme ihmisiä. Mieli on usein niin täynnä vanhoja ehdollistumia että niiden läpinäkeminen kerralla lienee mahdotonta.Onneksi saamme kyllä ihan joka päivä ” wake up call” henkisiä tilaisuuksia, kun vaan silmät pysyvät auki. Ja muistaa miten inhimillistä on että välillä pamahdamme taas jonkun vanhan ohjelman pariin. Nämä ovat ehkä kivuliata hetkiä, mutta välttämättömiä sen suhteen että voimme nähdä missä käsityksissä olemme vielä jumissa.

Mitä tarkoittaa vaikkapa luottamus yhdelle, se on täysin muuta toiselle. Mitä on Pekalle vapaus on Maijalle vankila. Mitä on rehellisyys jollekkin se on toiselle paskan puhumista. Vaikka puhummekin näennäisesti samaa kieltä, mitä todella tarkoitamme? Millaisia merkityksiä olemme luoneet sanoille tai muille henkilöille ja olemmeko ihan 100% varmoja näiden asioiden paikkaansa pitävyydestä?

Mielen kategorisointi saa meidät helposti kuvittelemaan ja uneksimaan asioita niin että katsomme tätä hetkeä vanhojen linssien läpi. Näenkö tänään ystäväni joka 5 vuotta sitten myöhästyi usein edelleenkin ” myöhästyjänä”? Kategorisoinko ja leimaanko muita ja itseäni päivät pitkät enkä näin todella näe ketään?

Millaisia merkityksiä ja sääntöjä mieli on luonut vaikkapa parisuhteelle?
Työnteolle?
Harrastuksille?
Sille että kokee olevansa riittävä ja turvassa?
Siitä millainen on ” hyvä ihminen” ?
Siitä miten muiden tulisi kohdella sinua?

Henkisyys on sana joka minua on jo hetken aikaa mietityttänyt ( lue ottanut kupoliin). Katsoinko elämää linssien läpi jotka pitävät ” henkisyyttä” jotenkin parempana kuin vaikka hyvän elokuvan katsomista? Minulle henkisyys ei tarkoita ( enää) pelkkää energiaa, chackraa sun muuta mielenkiintoista harrastettavaa, vaan henkisyys on enemmänkin vapautta joka ei sulje pois mitään. Vapaus ei vaadi yhtään kokemusta ” henkisistä” asioista, oikeastaan päinvastoin. Joskus ihmisyyden pelin näkeminen on huomattavasti helpompaa jos ei ole valtavaa määrää henkisiä uskomuksia ja oppeja suppeuttamassa katsonta kantaamme tietynlaiseksi. Vapauden kannalta sanoilla tai tiedolla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta mieli suostuu monesti katsomaan asioita avoimemmin jos se ymmärtää älyllisesti miksi se edes haluaisi niin tehdä. Ja jos ei halua, se on erittäin ok. Jos vapautumisen prosessi käynnistyy, sitä tuskin voi edes estää. Saatamme koittaa painaa jarruja, mutta palaamme uudelleen ennemmin tai myöhemmin tutkimaan sitä mikä on oikeastaan todellista ja mikä ei. Tälle matkalle moni on tarvinnut pohjalle jos jonkunmoista henkistä etsintää ja ideologiaa, huomatakseen viimein että vaikka ne kuinka ihania harrastuksia olisivatkaan yksikään mielen tekniikka ei voi meitä vapauttaa mielestä. Sitä ei voi hallita. Sitä voi vastustaa ja sen persoona usein tekeekin. Se on ihan ok ja luonnollinen osa prosessia. Prosessiin kuuluu mm. Se että katsoo täysin uudesta katsonta kannasta millaisia merkityksiä on luonut niin muista, itsestään, sanoista ja ties miestä. Oikeat vastaukset tai oikeassa oleminen on tästä kaukana, vaan enemmänkin nöyryys todeta tuhansia kertoja että olin väärässä! Mutta jossain kohtaa se ei olekkaan enää kauheaa.se on suuri helpotus, joka löytyy kun erottaa että tuo persoona ja roolin vetäjä onkin vain rakennelma, joka en ole minä. Mitä vähempi persoonalla on tarvetta puolustaa osasiaan, sen vähempi se näyttelee, vaivaantuu tai toimii vanhojen ohjelmointien sekä selviytymisstrategioiden ohjailemana.

Olen kirjoittanut varmasti aiemminkin että vapautuminen ja tiedostaminen tapahtuu monesti askel kerrallaan, sitä myötä kun on valmiit avaamaan silmiämme emmekä pysty enää kieltämään ilmiselvää asiaa.Nämä ovat asioita joita teoriassa tietää, niistä on helppo puhua mutta kokeminen ja vapautuminen on jotain muuta mitä voi kirjasta oppia. Joskus tuli ihastuttua siihen mielikuvaan että vaan jos tankkaa tietoa mm. henkisyydestä ja vapaudesta että se jotenkin vapauttaisi. No ei se vapauta  Todeksi eläminen on prosessi. Joka etenee juuri sitä tahtia kuin kuuluukin.Tähän prosessiin ainakin omalla kohdalla on kuulunut ties kuin monta kuoppaa johon on tullut humpsahettua.Mutta ne kuopatkin ovat osa sitä prosessia!

Pelihahmon kuuluu saada tiettyjä kokemuksia sekä käydä tiettyjä steppejä matkallaan, ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta jossa kaikki yhteydessä kaikkeen. Se siemen joka viisivuotta sitten kylvettiin kenties yhdellä pienellä lausahduksella saattaa tänään puhjeta kukkaan. Yksikään askel ei ole turha, väärä tai pysähtynyt. Mieli on ainoa jolla voi olla kiire.

“When the fruit is ripe, it drops from the tree by itself. One moment it hangs by a thread from the branches of the tree, bursting with juice. The next moment it falls–not because it has been forced to fall, or has made the effort to jump, but because the tree has recognized its ripeness and simply let it go.It is simply the right time.” -Osho

Inhimilliset ihmissuhteet

Ihmissuhteet teemana kaikissa kasvoissaan ovat pompsahdelleet vastaan niin sanotusti joka tuutista,että ehkä niistä voisi kirjoittaa sanaisen.

Eiköhän jokaisella ole kokemusta ihmissuhde draamoista ja peleistä. Eiköhän myös aikalailla jokainen ole joskus maalannut toisesta haavekuvia ja odottanut toisen jollain mystisellä tavalla tuottavan onnea ja helpotusta. Ehkä kaikki meistä ovat tarvinneet kokemuksia siitä mitä on ripustautua ja mitä on jos joku ripustautuu. Voi tietysti myös lähteä leikkimään ” en tarvitse ketään” peliä uhmakkaasti vaikka todellisuudessa haluaa vain välttää kipua eikä vaikkapa tämän vuoksi päästä ketään oikeasti lähelle. Esteenä lähelle päästämiselle voi olla sekin, että antaa itsestään ulospäin vain sellaista kuvaa kun odottaa toisen kaipaavan. Ei se ole läheisyyttä, se on teesekentelyä.Tätä ei jälleen kerran tarvitse ajatella soo soo sormipystyssä teeskentelynä, vaan enemmänkin hyvin yleisenä taipumuksena joillakin persoonilla välttää pelkoa hylätyksi tulemisesta.Ihmisillä on jokaisella omat selviytymisstrategiansa, niitä voisi verrata myös fyysisiin hätätila reagointeihin. Taistele, jähmety tai pakene. Ole siinä sitten läsnä tai tiedosta jos muinainen selviytymisvietti iskee kehiin  Näiden tiedostaminen vaikka jälkeenkin päin voi auttaa vapautumaan siitä että ns. seuraavalla kerralla ei tarvitsekkaan reagoida alkeellisten mallien mukaan kuin petoeläin.

Kulissit kunnossa suhde on myös hieno kokemus. Paperilla kaikki on hyvin ja perhepotrettikin on oikein edustava mutta miksi sisällä on tyhjää? No ehkä se elämä vain on tällaista? Tai ehkä kuitenkin saan tuon toisen jotenkin muuttumaan minun mieleni mukaiseksi? Ihmissuhteissa on pitkälti kyse suhtestamme itseemme.Ihmissuhteen molempien osapuolien halutessa olla rehellisiä (vaikka se sattuisi ja välillä se sattuukin, kuitenkaan tyrmäämättä tai hyökkäämättä) on suhde mitä ainutlaatuisin paikka kasvaa. Tai no joo, kuoria sekä avautua. Ja antaa toisen tehdä samoin. Yrittämättä pelastaa, muuttaa, tai mitään muutakaan.
Leikkimättä itse ” minä tiedän nämä jutut ja olen aina oikeassa peliä” vaan olemalla läsnä. Itselleen ja toiselle.

Uskaltamalla tunnistaa rajojaan ja toisen rajoja.Ja olla karkaamatta tai menemättä piiloon. Ja taas antaa toisen olla. Ketään ei tarvitse nostaa, voi istua vieressä.
Sekoittamatta itseään pelko pohjaisiin reaktioihin. Olla näyttelemättä ” kaikki on hyvin” jos oikeasti kokee jotain muuta. Myöntymällä huomaamaan milloin on itse aika katsoa peiliin.Hyväksyen nostaa peili toisen eteen.
Nähden että toinen ei ole hänestä luomasi tarina.
Uskaltaa katsoa kuoren taakse itseltäsi ja toiselta.
Ottaa vastaan kiitollisuudella paikat tiedostaa ja vapautua vanhoista ohjelmoinneistaan.
Uskallusta katsoa tuoreesti, sydän avoinna.

Vaikka olen ollut elämässäni lukuisissa ihmissuhteissa, koen että olen ensimmäistä kertaa saanut olla Ihminen suhteessa. En tarkoita vaan parisuhdetta, vaan ihan joka ainotta suhdetta.

Vanha viisaus sanoo että jos joku kertoo olevansa valaistunut, kysy hänen puolisoltaan ja läheisiltään  eikö olisi jo korkea aika unohtaa mielikuvat täydellisestä om mani padme hum olennosta ja muistaa että vaikka ihminen olisi millaisessa asemassa, hän on ihminen. Asema ei kerro siitä mitään.

En tiedä loppuuko ihmisyyteen liittyvät kommervenkit koskaan täysin, mutta koen että niiden katsontakulma voi muuttua täysin. Ne on lahja, ne on siunaus. Tai sitten voi muuttaa tietysti vuorille ulvomaan täyden kuun aikaan ja sekin on ihan ok.

Kiitos ihanat ihmiset elämässä! Kiitos erityisesti ne, jotka ovat laittaneet tämän hahmon venymään ja ratkeamaan liitoksistaan. Kiitos pelikaverit, elämä on hiton lyhyt joten fuck sake eiköhän ole aika lakata suojelemasta pelkojaan ja antautua elämään. Kyllä se välillä sattuu, voi voi <3

Pelko pepussa!

En oikeastaan tiedä miksi tästä aiheesta kirjoitan, mutta ehkä se selviää vain kirjoittamalla. Tai sitten ei  Sitä myötä kun olen alkanut tiedostamaan ja tutkimaan elämään vähän uudenlaisista kuvakulmista käsin, on myös mieletön ja suorastaan järjetön määrä pelkoja pudonnut pois. Nyt on täysin luonnollista elää ilman noita viheliäitä jännityksiä ja huolia, jotka joskus olivat takiaisen lailla tarrautuneet kiinni. Mikä on oikeastaan todellista?

Hyviä esimerkkejä minulle aiemmin täysin normaaleista peloista olivat mm:

- Sammakot
- Joskus jopa kaupassa käynti
- Pelko siitä että mokaan ja pilaan kaiken
- Esiintyminen
- Puolieni pitäminen/ ein sanominen
- Tilanteet joissa muut ihmiset riitelivät, konfliktit ylipäätään
- yms.

Mieli on jännä vekotin. Se saa päähänsä mitä järjettömämpiä juttuja jotka voivat tuntua kovin todellisilta jos annamme ajatusten hallita. Mielellä on toki kaunis aie, se haluaa pitää sinut hengissä.
Se keksii vaikka mitä puuhaa, ettei joutuisi kohtaamaan ns. Perimmäisintä pelkoa, joka on kuolemanpelko. Mieli pitää meidät kiireisenä,se touhuaa ja luo tarinoita jottemme joutuisi tuota pelkoa kohtaamaan.

Kun aloin tiedostamaan mm. Sitä miten mieli toimii, miten se vääristää,yleistää ja luo hullunkurisia mielleyhtymiä ( pavlovin koira efekti), nuo pienemmät pelot alkoivat putoamaan pois. Ne alkoivat näyttää täysin epätodellisilta.

Noiden pelkojen jälkeen löytyikin uusia kerrostumia mielen huolia, nyt se keksi murehtia mm:
Raha asioita, turvallisuus
Olenko tarpeeksi ja riittävä
Etten vaan liho?
Millaisen kuvan muut minusta saavat?
Ettei vaan läheisille käy jotain

Jne.

Kuten ehkä jo huomaakin, pelot ovat aika itsekkäitä. Tai mitä mä tässä pehmentelen, ne ovat 
Pelokkaana sitä tulee pyörittyä aikalailla omien selviytymismekanismiensa ympärillä, nähden vain itsensä. Minun tarinassa nuo pelot näyttäytyivät lähinnä ajatuksina ja tunteita mutta enimmäkseen ne olivat vain päällystettyä härpeäkettä mielen toiselle kovin perimmäiselle halulle, halulle olla hyväksytty. Nämä pelot eivät lähde yrittämällä kontrolloida, menestyä lisää tai haalia itselleen turvaa tai vimputtaa lenkillä 20 h viikossa jottei vain lihoisi. Kaikkia kepulikonsteja mieli toki kokeilee. Se näyttelee, pelaa roolejaan. Sille ei riitä mikään ja se pelkää menettävänsä. Ja se menettämisen pelko on vieläpä täyttä totta, jos siis oletetaan vielä että voisimme todella omistaa jotain. Muodon maailmassa (raha, keho, tittelit, saavutukset,yms) kaikki todella on katoavaista. Edellinenkin henkäys meni jo.
Vasta kun tosiaan oivaltaa ettei mieli täällä voi mitään omistaa, se ei saa mistään pysyvää voi nauraa sille että joskus takertuikin johonkin josta ei saa kiinni.Tämä ei tarkoita että pitäisi elää kauraryyneillä ja pukeutua muovipusseihin. Voi ajaa vaikka ferrarilla tai syödä kaviaaria aamupalaksi. Rajaton on rajaton.

Entäpä jos ei pelkäisi kuolemaa? Entä jos tietäisi, että kuolemaa ei ole? Kuolema on totta vain sille joka kuvittelee olevansa kaikesta erillinen. Meillä on paljon kiinnikkeitä mielessä kehoomme, ajatuksiin, tunteisiin, rahaan, perheeseen, kaikkeen. Mieli on hemmetin vahva, se mielellään syöttää vaikka mitä tarinoita pitääkseen meidät otteessaan. Mieltä ei tarvitse julistaa pahaksi, vääräksi tai huonoksi. Päinvastoin, se hoitaa evoluution sille määräämän tehtävänsä hienosti. Jos kykenet näkemään pelon ulkopuolelta, voit huomata että pelko et ole sinä. Se joka havaitsee pelon, on rauhassa. Peloton. Keho osaa kyllä tarpeen tullen pelätä vaikkapa käärmettä, mutta siihen ei tarvitse käyttää yhtäkään ajatusta. Väistäminen tapahtuu täysin automaatiolla. Voit luottaa siihen

En voi väittää että eläisin täysin 100% pelosta vapaata elämää. Välillä ne todellakin luikertelevat tarinaan ja saatan jopa olla niin pihalla että hetken jopa pidän niitä tosina.Tällöin olen unohtunut mielen tiettyjen perusasetusten ja oletusten maailmaan ja pelot tarjoavat lähinnä osuvan hetken katsoa mitä ihmeen rajoitusta pidin vielä todellisena. Pelkoa ei enää jaksa pelätä. Ennemänkin suhtautuminen on ” ai tällainenkin vielä.”

Haasta itseäsi katsomaan aiemmin pelottaneita tilanteita kuin teatteriesitystä.Jos kykenet ota matkaasi ripaus lempeyttä, huumoria ja naurua 

Addiktiot- stay sleep please!

Erilaiset addiktiot palvelevat hemmetin hyvin tarkoitustaan peitellä sitä että uskaltautuisimme pysähtyä katsomaan mitä oikein pakenemme, mitä koitamme turruttaa pois jatkuvalla saman vanhan kaavan toistamisella. Addiktio sanana kenties nostattaa monilla niskavillat pystyyn, mutta voikin olla hyvä havaita ja huomata millaisiin asioihin on itse koukussa? Alkaen tasatunnein meilien katsomisesta, päivittäisestä facebookpäivtyksen laittamisesta pakkomielteiseen syömisen kontrollointiin, shoppailuun, menestys hakuisuuteen, röökin polttoon, ihan mihin tahansa. Yksikään addiktio ei ole toista parempi tai huonompi, ne pitävät meidät ihan yhtä lailla “koukussa”.

Voihan sitä toki hyvällä omalla tunnolla jeesustella vaikkapa jonkun alkoholiongelmaa, samalla kun itse pakonomaisesti siivoaa. Vapaudessa ei ole käsitteitä siitä mikä on ” parempaa” tai ” huonompaa”. Koukussa mikä koukussa. Itsehän olen oiken grande kokenut addiktivisti, aktivismia en ole vielä ainakaan kokeillut ja uskallan sanoa etten tule kokeilleeksikaan  Olen ollut koukussa/ riippuvainen mm. pelaamiseen, ravinnon kontrollointiin, liikkumiseen, työhön ja ihmisiin.

Addikti alkaa monesti siitä, että saamme kokemuksia jossa saamme hetkellisen hyvän olon jostain tietystä asiasta, vaikkapa nyt sitten viinasta. Mieli on niin suloinen ja hölmö, että se luulee että hyvä olo tai helpotus on riippuvainen tuosta tietystä aktiviteetista joten se hakee uudelleen ja uudelleen tuota hetkellistä hyvää oloa samasta lähteestä. Adaptoidumme kuitenkin aika äkkiä, ja määrät ja kerrat alkavat lisääntymään. Viaton pelikoneeseen laitettu kymmenen markkaa muuttuukin salakavalan nopeasti siihen että päivittäin käydään laittamassa koneeseen jo 100mk. Kohta aletaan jo vähän valehtelemaan läheisille pelaamisen määrästä, ja väitetään itsekkin siihen uskoen että ” mä pystyn oikeesti koska tahansa lopettamaan”. Addiktioissa ei ole mitään pahaa, enkä tarkoita että addiktioita ei saisi syntyä. Itseasiassa addiktiot ovat parhaimmillaan selviytymis mekanismeja, mieli pidetään poissa kivusta ohjaamalla huomio jonnekkin ihan toisaalle. Tuntuu jopa hassulta sanoa että olen tänäpäivänä kiitollinen kaikista addiktioistani. Ne suojelivat pientä ja poloista haavoittuvaista hipiääni niin pitkään kun en todella kyennyt ja uskaltanut olla rehellinen ja kohdata sisälle sullottuja pelkojani. Kymmenisen vuotta sitten addiktioni olivat yleisesti ottaen negatiiviseksi leimattuja. Poltin tupakkaa,pelasin rahalla ja pelasin dramatiikkaa sisältäviä ihmissuhde pelejä,  olin jopa addiktioitunut masennukseen jota koin. Se todellakin suojeli ja toimi hyvänä selityksenä. ” Koska minulla on tämä masennus en voi…..” . Käänteen tekevä muutos taisi tapahtua vuonna 2009, jolloin addiktiot kääntyivät toisenlaisiksi. Eivät ne silloin addiktiolta näyttäneet, päin vastoin..Addiktoiduin terveyteen, puhtaaseen ravintoon, itseni kehittämiseen, henkisyyteen ja onnellisuuteen. Mutta olinko vapaa? Ihan koukussa. Äkkiä noidenkin asioiden ympärille alkoi kertyä uusia ” sääntöjä” . Vaikka nyt säännöt olivatkin “positiivisia” , koin pahaa oloa jos jouduin poikkeamaan turvallisiksi uskomistani normeista. Mieli tekee mielellään kaikesta sääntöjä. Joskus pienenä lapsena olemme näitä varmasti tarvinneet jotta voimme ja uskallamme turvassa kehittyä ja kasvaa, mutta tänä päivänä meidän aikuistenkin turvallisuus hakuisuus näyttää menneen vähän överiksi. Turvallisuus hakuisuus on jännä kyllä kyseessä myös silloin vaikka aktiviteetti jolla turvaa haetaan olisi täysin järjetön.

Ihminen näyttää olevan ohjelmoitu  etsimään onnea ja nautintoa sekä välttämään kipua. Siinä vaiheessa kun noiden kahden perässä juokseminen ja välimaastoon tukehtuminen käy liialliseksi, voimme alkaa tietoisesti tutkimaan minkä ihmeen perässä me oikein ravaamme, ja mitä välttelemme? Mikä meitä on oikein motivoinut? Millaisia järjettömiä mielleyhtymiä päämme on oikein luonut selviytyäkseen ja tarvitsemmeko niitä todella? Kuinka voimme vapautua näistä automaatiolla päälle pamahtavista reagointi malleista? Itse olin aluksi vihainen mielelleni. Miten se paskiainen oli kusettanut minua kaikki nämä vuodet! Miten en ollut nähnyt ? Miten olin ollut niin helv*tin tyhmä! Koitin vihata mieltä, koitin taistella sitä vastaan. Taistelemalla vain vahvistaa jonkun asian olemassa oloa. Addiktiot ovat saaneet pudota pois kun näkee millaisia merkityksiä on asioille luonut. Mitä enempi näitä merkityksiä purkaa, sen vähempi enää edes pystyy toimimaan tavoilla jotka aiemmin olivat addiktoivia. Joskus se oli vakavaa , mutta nyt tuntuu enää lähinnä suloisen huvittavalta. Kivulian oli itselleni se vaihe, jossa tiedosti olevansa koukussa eikä vielä uskaltanut täysin päästää irti. Mieli haluaa viimeiseen asti välttää kohtamaasta sitä tyhjyyttä joka seuraa kun emme enää ” tottele” addiktoitamme. Se tyhjyys on se joka sitä pelottaa. Se tyhjyys kantaa. Se tyhjyys voi alkaa paljastamaan itsestään mitä mielettömämpiä puolia. Se tyhjyys tekee tilaa ihan toisenlaiselle katsontakulmalle elämässä, jossa ei enää tarvitse suojata selustaansa jatkuvasti. Addiktiot pitävät meidät unessa. Ne eivät ole pelkästään mentaalisia ajatuskuvioita, vaan jopa kehollisia ohjelmointeja.Tämän huomasin kun halusin vähentää facebookin käyttöä. Yhtäkkiä huomasin että ihan automaationa kädessäni oli puhelin jolla olin jo menossa selaamaan. En huomannut mitään tietoista päätöstä, se puhelin vain oli siinä.Tässä kohdassa kun huomaan, minulla on valinta. Voin joko jatkaa vanhaa “tuttua” tai päättää laittaa puhelimen pois.

Minua ovat auttaneet myös kysymykset lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta? Mihin tällä pyrin? Mitä tällä pyrin välttämään? Vapaus ei syytä mistään, tai tuomitse mitään, se vain neutraalisti huomaa ja todistaa.

Tiedostamista voisi sanoa yhdeksi tärkeäksi avaimeksi addiktioista vapautumiseen, sekä kykyä osata hillitä mielensä vaikka vain minuutiksi. Mikä tahansa sponttaani mieliteko iskeekään, jos tiedostamme sen olevan vain mielen luoma illuusio voimme huomata sen ja antaa olla. Se katoaa kyllä itsestään kun emme mene sen tarinaan mukaan (Olo helpottaa kun olen syönyt/ Tupakka rentouttaa/ Kun menestyn minua arvostetaan/ Kun liikun olen vahva/ Kun syön tällä tavalla en liho/ Kunhan noudatan näitä sääntöjä kaikki on hyvin  . Sitä ei tarvitse taikoa pois, putsata pois tai arvostella.

Kun addiktiosta on todella juuriaan myöten vapauduttu, on hyvä olla hereillä ettei luo sen tilalle uusia addiktioita ja sääntöjä. Jos näin käy, niin voi voi, ei ole vaarallista. Minulle näin on ainakin käynyt moneen kertaan. Se kertoo enemmänkin vain siitä miten vahva mielemme halu kontrolloida on. Vapaus ei luo sääntöjä vapaudetsakaan. Vapaus ei tarkoita askeettisuutta tai sitä että elämässä ei ole mitään nautintoja. Päinvastoin.Se voi olla hyvinkin mukavuuden haluinen, mutta se ei ole kiinni siinäkään. Sille sopii kaikki. Addiktiotkin. Addiktio voi pysäyttää meidät katsomaan syvemmin, se  voi olla tie vapauteen.

Edit. Olin kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jo eilen, ja tänään olin tulossa sitä julkaisemaan mutta kappas vaan nettisivut olikin romahtaneet.. Elämä on huumorintajuinen opettaja, se pistää ajoittain vaikka väkisin katsomaan omia suhteitaan asioihin. Kirjoittamisesta voi myös helposti tulla kiinnike ja väline kokeaan itseään jotenkin erityiseksi.Elämä heittää meille tilaisuuksia katsoa Rehellisesti missä vielä olemme kiinni. Vuosi sitten tällainen että nettisivut ovat nurin ja mahdollisesti kokonaan hajalla, olisi luultavasti saanut minut stressaamaan ja huolestumaan. Oma näkyvyys tai enemmänkin sen puute on egolle uhka. Nyt koin rauhaa ja iloa, jopa helpotustakin.

Edit 2. Niin ja ideana ei ole siloitella kaikkia mieltymyksiään ja tottumuksiaan pois ja tulla joksikin paheettomaksi tekopyhimykseksi, let’s face it vapaus ja jäykkyys ovat kaksi eri asiaa. Persoonalla on omia mieltymyksiään, ja niitä saakin olla. Kysymys on enemminkin siitä onko niiden vietävissä, jos on niin sekin on ihan yhtä oikein ja hyväksyttävää. Sillee niinku piis ja löööv.

Ympäri mennään yhteen tullaan

Neiti x kokee mustasukkaisuutta ja reagoi tähän kyttäämällä salaa puolisonsa viestejä. Hän myös saattaa koittaa tehdä toisen tahallaan mustasukkaiseksi.

Tällaisessa tilanteessa pelataan ihmisyyden peliä melko tiedostamattomana, ajatukset ja tunteet tuntuvat omilta, tosilta eikä niitä juurikaan kyseenalaisteta. Kipu pisteitä painellaan ja kipua halutaan välttää viimeiseen asti, vaikka sitten kepuli konstein.Ehkä ripustaudutaan tai vedetään kylmä kuori ” en ainakaan tartte sua” peli päälle.
Chek! Tarina on kuvitteellinen, mutta omalla tavallani olen tuossa samassa jamassa ollut.Huomaathan että tarkoitus ei ole sormi heristellen osoitella että ” tuollainen on väärin tai itsekästä”. Sitä ei tarvitse määritellä mitenkään.

Neiti Y taas huomaa mustasukkaiset ajatukset, ja koittaa järkeillä ne pois. Ei minulla ole oikeutta ajatella näin! Kyllä minulla on opittavaa luottamisessa! Tuo on vain egoni joka koittaa ripustautua. Puolisolle ajatuksia ei myönnetä, pelkona että puoliso pitäisi tyhmänä tai riippana. Näytellään kypsää ja henkistä. Tapu tapu :)

Chek.

Neiti b tiedostaa ajatuksen mustasukkaisuudesta. ” Hän” huomaa ja todistaa sen. Antaa lipua ohi, ei kerro siitä lisää tarinoita tai lähde lietsomaan. Kokee tunteen rehellisesti. Ymmärtää että tunteet ja ajatukset eivät kerro mistään todellisesta, eivätkä näin saa reagoimaan. Ei selittele itselleen vaan tunnustaa että nyt näköjään tuli tuollainen ajatus. Jos tunne nousi, hän voi rehellisesti kertoa siitä kumppanilleen, odottamatta toiselta mitään. Hän ei määritä sitä ” egon” ajatukseksi. Hän ei löydä egoa, vaikka onkin kuullut ja joskus uskonutkin ajatuksiinsa siitä. Hän ei leimaa ajatusta pahaksi. Se vain on.
Ymmärtää että sellaisesta jota ei olekkaan ei tarvitse päästä eroon.

Se, joka huomaa neutraalisti ei ole enää se minä joksi itseämme luulimme, rajoineen ja tarinoineen.
Sitä voi kuvailla vaikka millä sanoilla , eikä yksikään kerro siitä todella mitään.

Matka todistamiseen ja neutraaliuteen käy uskoakseni kevyen tai joskus rankan dramaturgian kautta. Ensin ei tiedosta juuri ollenkaan. Sitten tiedostaa yhtäkkiä ja kuvittelee että se mitä tiedostetaan on väärää tai pahaa. Ja sitten vaan tiedostaa, ilman vastustelua tai pyristelyä. Näyttelemättä ” kypsempää” ja ” aikuisempaa” itselleen.

Sitten voi tulla sellainen hetki, että rehellisesti mitään tunnereaktiota ei nousekkaan. Ei tarvitse yrittää ” leikkiä neutraalia” , sillä asia on neutraali. On jopa vähän ihmeissään ja ehkä vähän nipistää itseään että hei haloo? Mutta ei silti mitään. Sitä vaan tuntee ja tietää ettei voi kontrolloida tai hallita elämää. Tällaiseen ei tarvitse pyrkiä. Jos se tulee, voit olla varma että se tulee itsestään. Riittää että olet rehellinen siitä mitä koet, selittelemättä, vastustelematta, yrittämättä muuttaa. Voit huomata että kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Mikä lahja.

Kiitos rakkaat ihmiset ja ystävät jotka olette olleet rehellisiä, silloinkin kun se on asettanut teidät ( kuvitteelliseen) uhkaan omasta hyväksyttävyydestänne. Kiitos.

Leijonia ja lampaita

Joskus on tilanteita, joissa huomaa että mieli on vähän hämillään. Saattaa havahtua aiempaa useammin siihen että on ollut ajatuksissaan, mieli on jotenkin aktiivisempi. Ihan kuin alitajunnassa kiehuisi ja kuohuisi jotain, joka ei ole vielä näkyvillä mutta sieltä se jo vähän kuin ilmoittelee itsestään. Huomaan tällaiset vaiheet itselläni myös unista. Unien tunnelma on tukkoinen. Näen monesti silloin unta, jossa olen loukussa pelissä enkä pääse sieltä ulos. Etsin ulospääsy reittiä, mutta en vaan löydä. Olen jumissa jossain hemmetin videopeli maailmassa, eikä voi muuta kuin hyväksyä että jumissa ollaan. Ja sitten herään unesta enkä ollutkaan oikeasti missään jumissa 

Elämä huolehtii siitä että tuo asia voi nousta päivän valossa ( päiväunessa) tarkasteluun. Elämä ei aina nosta asiaa esille sillä tavalla ihqusti kivasti pehmeesti, vaikka joskus se kyllä saattaa niinkin tehdä. On meidän valintamme uskallammeko katsoa peiliin, uskallammeko kohdata nekin asiat joita mieli hanakasti puolustelee ja haluaa pitää poissa näkyvisti. Mieli on todellakin nerokas puolustusjärjestelmä. Voin huomata että juuri silloinkuin mieli on täynnä ajatuksiaan ja analysointiaan, se koittaa puolustella sitä että kohtaisin todella elämän. Haavoittuvaisena, avoinna, tietämättömänä. Mutta koska mieli myös rakastaa tietää ja hallita (se luo sille turvallisuuden tunnetta) se vetää hämilleen menessään kylmän kuoren yllensä joka tuo kuvitteellista suojaa. Kuinka avoin uskallan olla elämälle? Uskallanko olla väärässä? Uskallanko katsoa sinne , minne en haluaisi katsoa? Jälleen kerran vanha viisaus se mitä emme tiedosta hallitsee meitä herkästi jollain tapaa. Elämä on suotuisa meille sen suhteen, että se tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia, ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia nähdä missä vielä ollemme kiinni.
Otammeko nämä vastaan haasteina vai lahjoina, on meidän valintamme. Asiat voivat tulla myös vastaan neutraaleina, ” ai tällästäkin roolia olin vetänyt” tyylisenä. Ihminen haluaa olla rakastettu, se on luonnollinen halu. Olen koittanut kieltää tätä halua itseltäni, olen nähnyt sen pahana ja jopa vammauttavana. Olen nähnyt sen uhkana vapaudelle. Samalla olen kuitenkin sitä halunnut, rehellisesti. On paradoksi että halu olla hyväksytty ja rakastettu voi pitää meidät unessa, mutta ei sen kieltäminenkään meitä vapauta. Jos etsimme rakkautta ja hyväksyntää aina ulkopuolelta, olemme loputtomassa kehässä. Tuntuu hurjalta kirjoittaa tämä, mutta entä jos kerrankin hyväksyisimme sen kokemuksen että olemme riittämättömiä. Voisiko olla, että juuri se vapauttaisi meidät näkemään että se on enemmän kuin ok. Voisiko olla että aito, syvältä kumpuava arvostus nousee juuri silloin, kun ei enää yritä keinolla millä hyvänsä riittää?
Antaisi itsensä olla. Kun itseensä ei kiinnitä suuntaan tai toiseen niin julmetusti huomiota, voi kokea elämää ihan toisella tavalla. Vapaus ei ole käsitykseni mukaan sitä , että mikään ei enää saa koskettaa koska ollaan niin helv*tin vapaita ja egottomia  Enemmänkin sitä että ei vastustele sitäkään että joskus koskee. Sitten voi olla että jossain vaiheessa huomaa että kappas kun ei olekkaan koskenut pitkään aikaan, kun ei vain ole mielessään tehnyt asioista draamaa. Se ei tarkoita ettemme koskaan enää saisi kolhuja. Se on halukkuutta ja suostumista jopa kolhiintua , jos se on tarpeen. Meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen kokemuksemme, jonkalaista toista identtistä ole. Kyse ei ole siitä että meidän pitäisi todistella toisillemme että he ovat väärässä ja minä oikeassa.Kun todella ymmärtää että kokemukset ovat ohikiitäviä, muuttuvaisia, riippuvaisia lukuisista tekijöistä jaksammeko ottaa kokemuksia niin kovin vakavissamme? Ja juuri siksi että niitä ei ota niin kovin vakavasti, niitä voikin todella avautua kokemaan. Koska minulla on nyt tuo teekuppi, nautin siitä nyt. Kohta sitä ei ole ja on taas jotain muuta.

Vähän leijonan asennetta by Osho:

Unless you drop your personality you will not be able to find your individuality. Individuality is given by existence; personality is imposed by the society. Personality is social convenience. 

Society cannot tolerate individuality, because individuality will not follow like a sheep. Individuality has the quality of the lion; the lion moves alone. The sheep are always in the crowd, hoping that being in the crowd will feel cozy. Being in the crowd one feels more protected, secure. If somebody attacks, there is every possibility in a crowd to save yourself. But alone? – only the lions move alone. 

And every one of you is born a lion, but the society goes on conditioning you, programming your mind as a sheep. It gives you a personality, a cozy personality, nice, very convenient, very obedient. Society wants slaves, not people who are absolutely dedicated to freedom. Society wants slaves because all the vested interests want obedience.

This recalls an old Zen story, about a lion who was brought up by sheep and who thought he was a sheep until an old lion captured him and took him to a pond, where he showed him his own reflection. Many of us are like this lion – the image we have of ourselves comes not from our own direct experience but from the opinions of others. A “personality” imposed from the outside replaces the individuality that could have grown from within. We become just another sheep in the herd, unable to move freely and unconscious of our own true identity. 

It’s time to take a look at your own reflection in the pond, and make a move to break out of whatever you have been conditioned by others to believe about yourself.

p.s. Kiitos taas elämä, joka tökkii ja laittaa vasten seinää <3