Pehmeitä paketteja ja kovia kuoria

Kaikki ei tosiaankaan ole niin kuin ulospäin ehkä näyttäisi, tai varsinkaan niin kuin kuvittelemme. Mieli on taitava tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä mm. Muista ihmisistä. Se joka ulospäin näyttää vahvalta, ehkä kätkeekin herkkyyttään. Se joka näyttää nauravat kasvot on myös joskus surullinen. Me projisoimme muihin loputtomasti ominaisuuksia, luulemme että jonkun muun asemassa tai nahoissa olisi jotenkin helpompi. Moni meistä on myös oppinut kuvittelemaan että on jotenkin turvallisempaa  näyttää ulospäin vain tiettyjä puolia itsestämme. Se on tietysti ihan luonnollista, mutta tässä käy helposti niin että emme uskalla olla rehellisiä enää edes itsellemme. Ristiriitaiset ja hämmentyneet fiilikset on taattu, kun koitamme vaalia itsestämme vain tiettyjä kuvia, sekä kieltää ja piilottaa toisia. Ristiriidat ovat myös varmoja silloin kuin luulemme tietävämme millainen kukakin on. Jokainen ihminen jonka olet tavannut, näkee ja kokee sinut eritavalla. Muistetaanhan että tulkintamme ihmisistä eivät ole tosia. Ihan jokainen on paljon ihmeellisempää mitä yksikään sana tai kuvaus voi koskaan kertoa. Jokainen meistä on joskus mokannut ja erehtynyt, toivon mukaan vielä useamman kerran. Emmehän mekään halua inhimillisten mokien takia leimaantua luuseriksi. Ei leimata mekään muita, minkään perusteella. Ja silloin kun huomataan niin tehneemme, nähdään se ja jatketaan eteenpäin. Mieli jatkaa takuulla leimailuaan, ajatukset ei lopu. Mutta niiden tarinoihin uskominen voi loppua. Sen voit lopettaa vain sinä. Aina nyt. 

Hälytyskellojen pitäisi soida päässä jos joku ihminen on yhtä jenkkihymyä, ainaista hyvin menee ja kovaa menee roolia. Monesti tällaisen ulkoisesti niin vahvan, pärjäävän ja "ei tunnu missään" ihmisen sydämen ympärille on kasvatettu kylmä kerros, suojaamaan sisällä olevaa pelkoa ja hämmennystä. On joskus ehkä ollut pakko luoda tällainen suojakseen, selvitäkseen kivulta. Jossain kohdassa tuon kivun välttely ja piilottaminen käy mahdottomaksi. Se kääntyy niin paljon itseään vastaan, että on valmis kohtaamaan sisäisen sotansa. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Ja käy edelleen kokoajan. Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut, voimme me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Todellista.Sanatonta. Tyhjää. Elämä elämässä itseään. Jotain jota voi lopulta nähdä koska tahansa. Se ei ole koskaan muualla kuin tässä. Joskus tietynlaista kovuutta tarvitaan. Se on tulta. Tulta joka on kyllästynyt uskomaan, mielyttämään, tuudittumaan. Tulen avulla uskaltaa kyseenalaistaa, katsoa itse. Mikä on totta?  Se ehkä näyttää uhmakkaalta, kun emme enää kumarra ketään tai alistu millekkään. Tuli polttaa myös käsityksemme muista. Näemme että kukaan muu ei ollutkaan virheellinen, vaan omat käsitykset oli. Mitä meninkään kuvittelemaan? Mieli voi olla pettynyt. Se ei halua nähdä että kaikki on samaa.  Mutta se jättää jälkeensä myös helpotuksen. Helpotuksen siitä että ei voi tietää. Ei vaan enää kykene uskomaan määritelmiään. Ja kaikki saa siten olla niinkuin on. Oli se mieluista tai ei. 

Jos näemme yöllä painajaista jossa vaikkapa koira puraisee, saako tämä meidät pelkäämään koiria oikeasti? Me ymmärrämme, että uni ei ole todellisuus. Unen koiraa ei ollutkaan, vaikka se unessa tuntuikin niin todelta.  Yhtätosia ovat muutkin mielikuva pelkomme, vaikka ne helposti tuntuvat jokaista aistimusta myötä todelta. Mutta näidenkään ei tarvitse harhauttaa loputtomiin. Kun me lakkaamme uskomasta olemattomaan, muistuu se joka on. 

Jos haluat tehdä tähän liittyvän avartavan kirjoitus harjoituksen, vastaa itsellesi rehellisesti seuraaviin kysymyksiin:

Kuka olen? Millaisia kuvaavia sanoja liitän itseeni? ( mm. Empaattinen, hauska, äkkipikainen) Oletko noita aina?

Mitä en ainakaan ole? Mitä en halua itseeni liitettävän?

Millaisen kuvan haluan antaa ulospäin?

Mitä en halua näyttää tai tunnustaa itsessäni? Onko jotain jota koitan piilotella?