Annan olla
Rohkeus kokea sitä mitä todella kokee on vapauttavaa. Tämä on tietysti huomattavasti helpompaa kun on yksin. Mutta teeppä se seurassa. Ei ole ihan mäkeen mennyt lausahdus siitä että ihmissuhteissa oppii eniten itsestään. Vuorovaikutus tilanteet ovat mitä parhaimpia tilaisuuksia nähdä ja havaita myös egon toimintaa. Missä kohdin se näyttelee viihdytän muita- roolia, missä kohdin se hymyilee vaikka ei hymyilytä, missä kohdin se puhuu vaikka ei ole mitään sanottavaa. Entä milloin se on hiljaa nurkassa, vaikka sydän kokee iloa jota voisi vaikka tanssia? Ihmisen elämä näyttää olevan vähänkuin tietynlaista peliä. Jossa pelataan tietyillä, sanattomasti sovituilla säännöillä joita emme ole välttämättä tulleet omakohtaisesti ” tarkistaneeksi”. Ihminen on olentona sellainen, jonka perimmäisin motiivi on säilyä hengissä. Ja tämän ympärillä pyöriikin sitten lähes kaikki toimintamme. Ohjelmointimme siitä mitä pidämme ” tähän tilanteeseen sopivana” – jotta säilymme turvassa.
Turvallisuuden halu on kovin luonnollinen halu. Joskin unohdamme sen, että elämä itsessään ei ole turvallista. Elämä on aina mennyt, ja tulee varmasti aina menemään ihan omia uriaan, juuri niinkuin sen kuuluukin mennä, piti meidän henkilökohtaiset halumme ja pelkomme siitä tai eivät. Tiedostamalla niitä ohjelmointeja joita on kenties itse oppinut, voi vapautua niiden vallasta. Niitä ei tarvitse korjata, puhdistaa, pestä eikä palsamoida. Tiedostamisen harjoittajan voi olla hyvä muistaa, että emme näe mailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Näemme ja koemme maailman aika kapean suppilon suodattamana. Emme siis mitenkään voi luottaa siihen mitä näemme tai koemme. Tämän ymmärtäminen syvällisesti on kutsu tietämättömyyteen, ja turvattomuuteen. Vitsi lienee se, että kun tähän todella suostuu ja antautuu ( kenties kymmeniä tuhansia kertoja, vahva mielemme kun hanakasti koittaa veivata tästäkin erilaisia teorioita) saa sen mistä uskaltaa irroittaa. Kysymys ei ole se mitä voin haalia itselleni lisää, vaan mistä voin irroittaa.
Olen ollut erityisen hyvä piileskelemään ja piilottautumaan, ihmisuhteissa erityisesti. Vietimme eilen hääjuhlaa, joka oli ihana tilaisuus huomata sitä miten moni jännittyneisyys, pelko ja vaikeus vaan olla oli pudonnut pois tältä pelihahmolta. Jossain kohdin huomasin kovasti jännittäväni miten muut viihtyvät, toivottavasti kaikilla on kivaa, Kunnes taas muistin että a) Jokainen on itse vastuussa kokemuskestaan( ja orgasmeistaan) ja b) Ei kaikilla edes tarvitse olla kivaa. Olisi Eeviltä jopa aika itsekästä odottaa että kaikkien on viihdyttävä juhlissamme. Enemmänkin tajusin, että arvokkainta on se että jokainen voi ja saa kokea sitä mitä ikinä kokeekaan. Ihmisen elämässä on sarja erilaisia muuttujia jotka voivat vaikuttaa tunnetilaan, joten on hassua edes ajatella että voisin siihen jotenkin vaikuttaa. Meillä on eräs ystävä, jonka rehellisyyttä jaksan aina ihailla. Hänellä oli eilen raskas päivä, ja se oli täysin ok. Hän ei lähtenyt työntämään sitä pois, näyttelemään sen päälle, vaan antoi sen olla. Se on rohkea veto tilaisuudessa, johon yleisesti yhdistetään ilo ja juhla. Että todella uskaltaa itsensä olla rikki, silti luomatta mitään draamaa tai muutakaan. Väitän että olisi ollut 100x kivuliaampaa näytellä hyvin menee peliä, kun antaa pelihahmon kokea mitä silloin kokee. Keskellä rikkinäisyyttä on ydin jota voi kutsua vaikkapa rakkaudeksi, johon ei pääse kiinni yrittämällä tai tarttumalla draamaan.
Ystävänä oli hieno muistaa se, etten lähde ” yrittämään parantaa toisen mieltä” , tällöinhän kolikon kääntöpuolena kerron että ei ole ok olla surullinen. Se on. Tiedän että ystäväni ei ole surunsa uhri. Hän vapautuu siitä katsomalla sen läpi. Elämässä on tilaa kaikelle. Ilolle, surulle, naurulle, hiljaisuudelle, kaikelle. Kaikki ovat tänne yhtä kutsuttuja, eikä ketään käännetä pois. Todellisuudessa kenellekään ei ole koskaan mitään hätää <3 Emme ole se hahmo, joka kokee hätää vaan rakkaus joka antaa sen olla.