Pelastuspartio
Kaboom. Toisen onnellisuus tai onnistuminen ei voi olla vastuullani. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta ei se pieni pelokas miellyttämisen haluinen miss. Minä kuva sitä satu muistamaan.
Olen leikkinyt auttaja roolia niin pitkään kuin muistan. Yksityis elämässä, työelämässä ja varmaan edellisessäkin elämässä Siinä missä olen hoivannut nukkeja kiihkeästi lapsena, on elämässäni auttaminen ( tämän voi lukea myös avun tyrnyttäminen) näytellyt iiiisoa osaa käytännössä aina. Eevi wannabe keittiö sykologi. Eevi jonka elinvoima ja kunnioitus tuli siitä että ” minkä verran autan muita”. Tällainen auttaminen ei ole välttämättä todellista auttamista. Tällöin autan vain egoani kokemaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. En näe selkeästi, näen vain itseni.Onko auttaminen sitä että ihminen saa jostain ulkopuolelta helpotuksen ja sitten on hyvä olo? Ei ole. Egolle ehkä on näin. Mutta millä hinnalla? Niin monta kertaa olen elämässä omilla ajatuksillani tuottanut itselleni kärsimystä, halutessani ja pyrkiessäni muuttaa toisia. Toisten kivun näkeminen on kirvellyt, ja olen halunnut pelastaa heidät siitä äkkiä. Eiköhän meillä jokaisella ole kuitenkin kokemuksia siitä että kipua on tarvittu, mennäksemme eteenpäin tai päästääksemme irti jostain.
Hyvä kysymys voikin olla mitä auttaminen edes on? Laastarien laitto ehkä parantaa pipin hetkeksi, ja ketäpä ei sympatia lämmittäisi.Niin monta kertaa olen saanut huomata että rehellisesti tarkasteltuna ,en kykene auttamaan ketään. Eikä kukaan todellisuudessa edes tarvitse apua. Miten vapauttavaa tämä onkaan. En voi kenenkään puolesta tehdä mitään! Ihanaa! Vuosia auttamistyötä tehneenä en ole voinut välttyä kuvitelmasta että tämä hahmo todella saisi jonkun toisen hahmon voimaan paremmin. En voi ottaa sellaista vastuulleeni. Voi sitä syyllisyyttä ja riittämättömyyttä mitä onkaan kokenut jos ei olekkaan kokenut voineensa auttaa (mielen) haluamalla rajallisella tavalla. Unohdamme sen, että se mitä mieli haluaa on monesti ristiriidassa todellisuuden kanssa. En ole myöskään itse saanut ” apua” pään silityksestä, vaan niiltä ihanan rehellisiltä henkilöiltä jotka kannustavat minua katsomaan sinne minne en näe.
Koen toki edelleen suurta iloa saadessani ” auttaa” vapaasti , vaikka auttamisen muoto onkin muuttunut. Ilman pyrkimystä tuottaa kenellekään yhtään mitään.” Nollaa mieleni ja asenna sinne uusi ohjelma” tyylinen ohjaus ei vaan ole minua varten.Olen sen edessä täysin kykenemätön. Kuljen kanssasi, pidän hemmetti vaikka kädestäsi kiinni tai autan tökkimään paikkoihin joita mieli ei halua nähdä, mutta hitto vie sen enempää en voi, enkä halua voida. Enkö tällöin luulisi tietäväni todella mikä on toisen parhaaksi? Mielen sudenkuoppaan uppoava koittaa auttaa rajalliseten sääntöjen mukaan. Sydämen ansaan joutunut on liian kiinni lopputuloksesta eikä näin näe. Tahdon rajaama tahtoo vain hallinnan ja kontrollin tunnetta itselleen, vahvistaa omaa kaikki voipaisuuttaan. Been there, done that. Anteeksi.
Muutosprosesseihin sisältyy hyvin usein vastustelua, joka on luonnollinen osa mielen toimintaa. Jos auttaja tällöin säikähtää, ja alkaa miellyttämään autettavaa, ovat nyt molemmat egonsa pauloissa. Kieltämässä ja puolustamassa. Aito auttaminen perustuu rehellisyyteen. Tästä upea ystävä Aaro kirjoitti niin osuvasti ettei ole mitään lisättävää:http://hidastaelamaa.fi/2013/08/miehen-tie-rehellisyys-toisia-kohtaan/
Auttaja ei ole enää auttaja. Enemmänkin kanssakulkija. Ilman asetelmaa ” tiedän enemmän” tai ” osaan ratkaista tämän” . Katsotaan yhdessä, on vapaampi ja toimivampi tapa. Toki jokainen saa tehdä tyylillään. Henkilö joka motivoituu pääasiassa ulkoakäsin ei ehkä pidä tällaisesta tyylistä.On ihan ookoo odottaa vastauksia ulkopuoleltaan, mutta luultavasti joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan ettei heru. Hyväksyn tämän. En vain tiedä todellisuudessa yhtäkään henkilöä joka olisi kannettu onneen tai vapauteen. Pyykit on pestävä lopulta itse. Mikäs sen ihanampaa kuin saada polulleen niitä kanssakatsojia jotka eivät tuputa mitään tiettyä näkemystä, ” tämä on ainoa oikea tapa” tai sinun pitää oivaltaa tämä minun tavallani ideologiaansa.Luulenpa että jokainen on joskus hurahtanut tai innostunut jostain ja nähnyt maailman vain tiettyjen linssien läpi. Oppiminen monesti etenee näin. Hurahdus ja irtipäästö.Viimein.
Onko maailma parempi paikka jos kaikki ovat samanlaisia? Ei todellakaan. Miten niin herkästi herääkin tarve muuttaa maailmaa, muita juuri sellaiseksi kuin itse haluaa? Tämän kanssa saa olla tarkkana tehdessään ” opastus” työtä. Ettei koita viedä opastettavaa sinne minne oma mieli haluaa, ja juuri sillä tavalla taikka tahdilla kun itse haluaa. ” Kriisejä” monesti pelätään ja varotaan näkemättä niiden sisältämää lahjaa. Rehellisenä oleminen itselleen tuskin käy töyssyittä. Sen kohtaaminen miten on vältellyt, miten on kiertänyt ja selitellyt voi tuntua pahalle, mutta vain sen osan mielestä joka vielä uskoo oikeaan ja väärään. Kukaan ei tarvitse apua. Me ehkä tarvitsemme muistuttajia. Todellisuudessa se joka olet tietää aina itse, eikä se ole mistään erillään. Se ei ole edes tietoa, sillä ei ole tarvetta tietää.Jos yhteys ” alkulähteeseen” tai miksi sitä haluakaan kutsua on täysin poikki, voi olla että matkalla tarvitsee opetella mm. Ravitsemaan ja huoltamaan kehoa, näin avautuu mielikin monesti. Mielen avauduttua saattaakin aueta sitten jotain ihan muuta.ainoa sääntö taitaa olla se että ei ole mitään sääntöjä. Tervetuloa elämän ihanaan vapaa pudotukseen.