Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.