Mä hei ajattelen vaan sun parasta!

Mä ajattelen vaan sun parasta on yksi tärkeä peli nappula ihmissuhde peleissä. Voi olla vähän hurjan tuntuista puhua ihmissuhteista pelinä, mutta sen kaltaisia ominaisuuksia ne tarkemman katselun alla kuitenkin näyttävät omaavan sääntöineen ja kaupankäynti keinoineen. Hyviksiä ja pahiksia ja niin edelleen. Entä jos ei sittenkään?
On ehkä hurjinta nähdä omalla kohdallaan miten tulikaan pelanneeksi, vaikka vilpittömästi on kuvitellut olevansa aitona ja puhtain aikein liikkeellä.

Jälleen kerran huomaa miten vähän me tiedostamme, tai enemmänkin teemmekö juuri mitään tietoisesti valiten? Usein toimintamme ja ajattelumme on reaktiivista, eli olemme oppineet jonkun käsityksen mikä on "oikein tai väärin" ja jos tämä käsityksemme ei toteudu niin sehän sitten harmittaa. Ja silloin saattaa juuri tulla ajatelleeksi mitä niiden toisten vaan pitäisi tehdä enemmän/vähemmän.

Jollain on ihanne käsitys vaikkapa että hyvä ihminen on järkevä, asiallinen, tunnollinen ja kiltti. Sitten hän vaikkapa saakin lapsen joka on luonnostaan spontaanimpi, intuitiivisempi ja herkkä. Leikitään että häntä kasvatetaan pyrkimyksenä muovata toinen oman ihannekuvan mukaiseksi. Voisiko olla että tämä lapsi saa alitajuisen viestin "en ole hyväksytty ja toivottu sellaisena kuin olen"?
Jokainen tietää miten voi sattua jos on vilpittömän iloisena tehnyt jotain, joka onkin sitten jonkun "isomman" puolesta todettu joko vääräksi tai häpeällisesti. Ai. Sellaista kipua ei voi edes sanoin kuvata. Ja sitähän pitää välttää, niin ei saa enää koskaan käydä. Ja me alamme oppimaan niitä turva kuoria, rooleja ja toimintoja joilla pyritään olemaan toivottuja ja kelpaavia.
Tuottaa pitkässä juoksussa enemmän kipua jossain sopukoissaan uskoa että on jotenkin vääränlainen ja ei toivottu. Tunteet arvottomuudesta ja riittämättömyydestä syntyvät niistä tarinoista joita itse itsellemme kerromme. Valitettavan usein tiedostamattamme. Minä olen ajatellut olevani vahva ja hyvän itsetunnon omaava tietoisesti, mutta se paljastuikin niin hyvin vedetyksi rooliksi että menin siihen itsekin lankaan!

Konemusta löytyy "mä ajattelen vaan sun parasta" pelistä sen molemmin puolin. Olen ollut se joka alkoi itsekin uskomaan että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että minun ylipäätään pitäisi olla "jotain". Opin myös mitä ei saa olla, mitä ei ole turvallista olla.
Minä tein ne tulkinnat. Mieli voi sanoa että henkilö x ei hyväksy minua, jos vaan Y olisi rakastanut minua, jne. Jos vaan niin.Mutta kun se nyt ei vaan mee niin :) ja ihan täydestä sydämestäni tiedän että nekin jotka "ovat minun parhaaksemi"neuvoneet ja vaatineet ovat todella uskoneet neuvoillaan mm. Suojelevansa minua tai jotain muuta vastaavaa. On jälleen kerran taidetta löytää se kultainen keskitie jossa ollaan valmiita kuuntelemaan muita avoimesti ja kunnioittaen, mutta olemaan uskomatta sokeasti kenenkään muun käsitykseen siitä mikä olisi meille "oikein". Luota viimekädessä vain itseesi ei tarkoita ylpisty äläkä kuuntele ketään.

Olen tietysti myös itse koittanut parantaa ja auttaa varmaan kaikkea mikä elää ja hengittää. Ajatellen "oikeasti" sen toisen parasta. Näkemättä että näin vain käsitykseni. Anteeksi vaan kaikki exät ;)
Sokea todellakin talutti sokeaa. Ja vilpittömästi jälleen luulin auttavani. Koitin saada kapakka elämästä nauttivaa miestä innostumaan liikunnasta. Hänen parhaakseen tietenkin. Koitin saada miestä joka oli  usein varsin omistushaluinen näkemään asiat avarammin.Koitin saada työstään valittavaa ystävää miettimään miten voisi joko löytää mukavamman työn tai suhtautua siihen itse toisin. Hänen parhaakseen tietenkin. "Ongelmana"tässä on ainoastaan se, etten minä oikeasti tiedä mikä on kenenkin parhaaksi.
Onko tämä jollain lailla ristiriidassa sen kanssa että tekee "auttamis työtä".Ehkä näennäisesti, mutta eikö elämä nyt muutenkin mielen mielestä ole aika ristiriitaista :) ?

Auttaminen ei ole käsitykseni mukaan ratkaisujen tai neuvojen saamista ulkopuolelta. Enempikin koen että parhaiten ihminen lopulta auttaa itse itseään. En jaksa olla yllättymättä miten upeasti ihminen tämän tekee ollessaan itselleen rehellinen.Ehkä se toinen tarvitseekin juuri tilan ja paikan jossa on turvallista pysähtyä katsomaan.

En omalla kohdalla ole saanut koskaan pitkäkestoista apua tai ymmärrystä vain uskomalla muiden ohjeita ja viisauksia, vaikka ne ovatkin huikean hyviä tienviittoja olleet ja olen todella kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet "neuvoa" minua silloinkin kun en sitä missään tapauksessa olisi halunnut ja kuppi on niin sanotusti ollut täynnä. Enkö nyt puhu taas vähän ristiin? No todellakin :) 

Voi helpottaa ymmärtää että jokainen katsoo elämää omista opituista käsityksistään käsin. Sen "paremmin tietävän" käsitysmaailma on vaan erilainen. Hänen maailmaastan käsin voi näyttää juuri siltä, että Jos sinä vain tekisit sitä ja tätä niin kaikki olisi paremmin. Mutta hän ei joudukkaan/saa elää sinun nahoissasi. 

Vedän nyt myös ihan fyysisen treenin ryhmää joka on tuonut minulle paljon iloa, kiitos siitä. Kuulin viimeviikolla siellä sanovani " Pidä kädet kevyesti korvilla pään tukena, älä kannattele päätä." Pää kantaa itse itsensä.
Ja voe pojat se tekee sen hienosti. Vaikka sitten pienellä tuella.
 

"Jossain vaiheessa on lakattava etsimästä vahvistusta ulkopuolelta, vanhemmilta, ystäviltä tai yhteiskunnasta, jos haluamme elää vapaata elämää. Jonakin hetkenä  on otettava valtava loikka todelliseen voimaantumiseen, mikä merkitsee sitä, että todella uskot itseesi ja todella kunnioitat luontaisia taipumuksiasi ja sisäistä tietämystäsi sekä toimit niiden pohjalta." - Pamela Kribbe