Roolipeliä

"Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa. Sen minä tiedän." - Nuuskamuikkunen

Jep jep. Ketä olemme kaikkien yrityksiemme takaa olla jotain? Me olemme oppineet tietyt ihanne kuvat ja käsitykset siitä millainen on vaikkapa hyvä äiti, ymmärtävä puoliso, ammattitaitoinen ihminen, ja niin edelleen. Mitä löytyy näitten ihanne näytelmä roolien takaa? 
Voiko olla että siellä ei ole mitään kiinteää " minä könttiä" vaan jatkuva muutoksessa oleva tyhjyyden leikki joka saa ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa? Monet roolit ovat niin pitkään mukana kannettuja, että ne todella uskottavasti tuntuvat siltä että kyllä, tätä minä olen. Itse olen niin kauan kun muistia riittää ollut taipuvainen auttamaan muita ja olen myös kuvitellut että se on velvollisuuteni, olenhan katos myös vastuussa muiden tunteista. Tällä ulkoisesti ehkäpä suloisella toimintamallilla on kuitenkin itsekkäät tarpeet takana, jokseenkin niitä ei tule nähtyä jos on totaalisen kiinni tarinassaan. Tällöin olen hakenut muilta tunnetta että minä riitän tai olen arvokas....kunhan ensin autan muita. Autanko silloin todella muita, vai itseäni  ? Auttaminen oli minulle vahva suojamekanismi, jolla peittelin omaa pelkoani ja sitä riittämättömyyttä että todellisuudessa en kykene auttamaan ketään. En ole ns. korvaamaton. Tämä on vapauttavaa. Kun ei tarvitse pitää itseään niin kovin tärkeänä, tai mennä auttajan roolin taakse turvaan, voi alkaa kohdata ihmiset toisella tavalla. Se mitä olemme tottuneet pitämään auttamisena ( Helpota minun oloani!!!!) ei välttämättä autakkaan, kuin hetken. Näkemällä miten itse luomme mm. ajatuksilla kipuilumme, ymmärrämme että ei kukaan muu sitä voi meiltä pois ottaa. Kanssa matkaajat kyllä voivat ja tökkivätkin meitä näkemään, joskus tietoisesti mutta joskus tiedostamattaan. Kaikki menee niinkuin kuuluukin. Avaa symboliset silmäsi, niin näet.