Sitoutuminen

Kundaliinijooga perinteessä jonka ihmiskäsitys puhuttelee minua syvällisesti sanotaan että ensimmäinen askel onnellisuuteen on sitoutuminen.

Onnellisuuden määritelmästä voisi tietysti jauhaa tovin ja toisenkin mutta ei käytetä siihen nyt kauheasti aikaa. Oma kantani on lyhyesti niin sanottu Radikaali tyytyväisyys joka ei todellakaan sisällä kipeiden tunteiden kieltämistä taikka haasteiden vähättelyä. Tunteet on totta, tapahtumat on totta. Ne on koettava, kohdattava ja juuri siihen tahtiin kun kukin siihen on valmis. Vaikka haluan uskoa ns. radikaaliin onnellisuuteen ja elämän hyväksymiseen, se ei tarkoita että aina kykenen siihen. Ehei. Ei sinne päinkään. Anthony DeMello kuvaa osuvasti "Ensimmäinen askel havahtumisen tiellä on tiedostaa että ei halua havahtua".

Mitä se tarkoittaa että ensimmäinen askel tyytyväisyyteen on sitoutuminen? Mihin oikein sitoudun? Kuuluuko siihen jotain sääntöjä? Olenko sitten jossain uudessa vankilassa? 

Sitoudu sinuun. Sitoudu sinun matkaasi. Kuulemaan sinua.

Omalla kohdallani tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. On helppo sitoutua silloin kun se on "kivaa" ja helppoa. 

Sitoudunko silloin kun sitä eniten tarvitaan? 

Yksi asia on varma: tulemme kohtaamaan vastustusta tällä matkalla. Eniten juuri silloin kun olemme eniten lähellä jotain meille vielä kipeää, jotain joka ei ole vielä eheytynyt. Jotain joka vaikuttaa elämässämme enemmän kun tietoisesti voimme tajuta. 

Sinne missä on turvattomuutta luikertelee myös kontrollinhalu. Joku osa meissä vastustaa sitä mitä on, missä on rajamme, tarpeemme. Koitamme kontrolloida itseämme, kehoamme, tunteitamme, muita ihmisiä, henkisyyttä, kontrolloimattomuuttakin. Kontrollointi taas uuvuttaa ja lisää turvattomuutta. Jep, kehä. Ympäri mennään yhteen tullaan. 

Tässä kohtaa tulee sitoutuminen kuvioihin. Suostunko huomaamaan että kontrollinhalu joka usein kovettaa, onkin turvattomuutta? Suostunko katsomaan mitä kontrolloinnilla koitan peittää, vaikka en ehkä pidä siitä mitä näen (ainakaan heti)?

Sitoudunko itseeni niin paljon että uskallan avautua tuntemattomalle?

Vai käännänkö selkäni heti kun alan tuntea epämukavuutta ja uskon mieleni lukuisia juttuja kuten:

"En vaan pysty tähän" 

"En ole koskaan ollut sellainen"

"Parempi olla yksin"

"Minut kuitenkin hylätään"

"Tuotan muille pettymyksen"

Yms.

Selän kääntäminen on ihan ok. Olen niin lukuisia kertoja tehnyt, mutta en sitten kuitenkaan ole päässyt pakoon sitä asiaa joka minun on kohdattava. Joskus on tarpeen kerätä voimia ennen kuin siihen on valmis.

Sitoutuminen kysyy nöyryyttä, luottamusta ja rohkeutta. Uskallanko antautua tälle? Uskallanko sanoa kyllä? Paradoksaalisesti sitoutuminen voi alkaa kun näkee ensin missä ei ole sitoutunut. Se on harjoitus, se on jotain jota palata muistamaan päivittäin. Kun side itseen vahvistuu terveellä tavalla, voi alkaa myös tavoittamaan turvaa itsestään. Sitä jotain jota niin kaipasi aiemmin, voikin kokea itsessään. 

Mitä se on käytännössä kun olet sitoutunut itseesi?

Mikä tukee sinua siinä?