Kaksi vanahaa puuta.
Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:
No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää.
Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä.
"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään
Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää
Joten Anna mennä, Anna mennä
Kaunis Rietas Onnellinen"
-Kaija Koo
P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.
