Ollakko vaiko eikö olla? Jotain.

Tänä hienona huippu super multimedia dyper aikakautena on helppo haluta olla jotain. Monesti jotain menestyvää, maailmaa parantavaa tai ainakin rahaa tahkoavaa  Halussa menestyä ei tietenkään ole mitään väärää. Kysymys kuuluukin enemmän millä hinnalla ? Kovan halun takana olla jotain ( tai käänteisesti häpeän siitä että ei ole mielestään mitään erityistä) väijyy vanha tuttu ego ja sen olemattomuuden pelko sekä hyväksynnän haku.Yhä usemmat ihmiset uupuvat vaikka olisivatkin tehneet sitä unelmien duuniaan tai eläneet unelmiensa elämää. Jatkuva suorittaminen ja yrittäminen olla aina jotenkin parempi on yllättävän raskasta.
Ihmisaivoja ei ole tehty tyytyväisyyteen. Niitä kiinnostaa vain hengissä selviäiminen, ja tästä syystä ne luovatkin kasoittain sökkeröisiä ja sotkuisia uskomuksia. Pelaamme peliä jossa yhtenä pää tavoitteena on ” olla jotain”. Entä kun se päivä tulee? Sitä on saavuttanut villeimmätkin haaveensa? Mieli adaptoituu äkkiä ja keksi jotain muuta. Joka on sittenkun.

Näin voi hyvin viettää elämänsä, etelän lomasta etelän lomaan tai uudesta tittelistä taas vieläkin parempaan. Audista porscheen ja niin edelleen. Luulen jopa että osan meistä tulee kokea pohjamutia myöten miten ainainen härdelli ja superproductivity ( Kiitos termistä ystävälleni <3) ajaa loppuun. Jostain hyvin vanhasta nahasta haluaa tällöin kuoriutua, ja se saattaa pelottaa mieltä joka haluaa kokea itsensä kaikki voipaiseksi ja tärkeäksi kovastikkin. Arvomaailma ja identiteetti kokee totaalisen muutoksen jonka kourissa rukoilee että onhan tässä vapaapudotuksessa edes mahdollisuutta turvavyöhön? 

On hienoa että ihmiset alkavat elää unelmiaan ja uskaltavat tavoitella asioita!Niin kauan kuin tuntee poltteen saavuttaa ja menestyä, antaa palaa ja ilolla vaan! Jossain vaiheessa saattaa käydä niin, että huomaa kaikkien unelmien perässä juoksemisen jättävän jonkun tyhjiön sisään. Sitä tyhjiötä voi kutsua kodin kaipuuksi tai ihan miksi haluaa. Se on elämä joka pyytää katsomaan tarkemmin. Alamme nähdä niitä erilaisia naamioita ja rooleja joilla koitimme ehkä sinnikkäästikkin kätkeä väsymystä, hämmennystä tai riittämättömyyden tunnetta ja erillisyyttä.Elämässä alkaa tällöin usein toisenlainen prosessi, itsensä tuntemisen taikka uskomusten purkamisen prosessi.

Sitä tulee etsittyä ja etsittyä. Jotain. Kohde vain muuttuu. Joskus se oli ala-asteen makein tarrakirja, myöhemmin sulkia hattuun jostain muusta. Etsimme tunteita, unohtaen että yksikään tunne ei ole ikuinen. Kaikki muodon maailmassa on katoavaista, tunteet, ajatukset, raha, kaikki. Mieli tahtoisi tehdä näistä pysyviä, muuttattomia. Myöhemmin etsimme henkisyydestä, edelleen haluamme saada henkilökohtaisesti jotain. Vaikka sitten ikuisen onnen.
Millainen rauha on , kun vuosia vuosia etsittyään lakkaa etsimästä? Mitään. Mieli saattaa edelleen pelailla, harhautella ja kiinnittyä. Mutta sitäkään ei tarvitse vastustaa, kun siihen ei samaistu.

Tarve olla jotain erityistä hiipuu kun tunnistaa itsensä kaikkialla. Hahmon tarina on juuri sellainen kuin sen kuuluukin olla, kuten jokaisella muullakin. Rajat pyyhkiytyvät.
Voi viimein olla olematta, yrittämättä hakea vahvistusta olemiselleen tekemisestä tai aikaansaamisesta.Se ei suinkaan tarkoita että ei enää tekisi mitään. Tekemisen ei vain enää tarvitse johtaa mihinkään,mutta se saa tietysti johtaa vaikka mihin, mutta se ei ole oleellista. Oleellisempaa on se hetki. Ei se miksi olet siinä, miten pääset siitä eteenpäin tai mihin se sinut vie, vaan se että olet siinä ja koska olet siinä juuri siinä silloin tuleekin olla. Asiat saavat rullata itsestään, niin ne ovat aina tehneetkin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut yllättyä ehkä tuhansia kertoja siitä miten kaikki virtaa helpommin kun en mielipiteineni ja haluineni sekä odotukseni kanssa puutu elämän luontaiseen kulkuun. Kaikki tapahtuu hienosti ilmankin. Tehtävä on enemmänkin vain olla läsnä, vastustamatta. Uskaltaa tarttua toimeen silloin kuin on sen aika, olla toimimatta kun on aika olla toimimatta. Tämän kuulustelu on luultavasti yhtä hienovaraista kuin lentokoneen ohjaus ja pitäminen ilmassa. Saa tutkia rehellisesti mistä motiivit lähtee, pelosta vaiko vapaudesta? Vitsi on kuitenkin siinä että pelkokin on osa vapautta ja ykseyttä. Se ei ole jotain josta pitää päästä eroon vaan jotain joka putoaa pois kun sitä todella katsoo ja toteaa sen olevan yhtä vaarallinen kuin kaappiin piiloon mennyt mörkö.
Vuosia taustalla kummitellut,mutta ei mitään joka voisi oikeasti tehdä mitään. Mörkö ei katoa sillä että piilottaa sen tai sanoo ettei se voi mitään pahaa tehdä vaan oikeasti avoimesti ja rehellisesti kurkkaamalla voitko todella nähdä jotain joka on vain ajatusten ja mielen tuotosta?

Mielikuvat tulevaisuuden menestyneestä ja paremmasta itsestämme ovat ihania mörköjä, joihin jossain vaiheessa matkallaan kannattaakin ehkä uskoa, usko ja toivo vie eteenpäin mutta ovat todellisuuden kannalta petollisia , sillä ne vievät aina tulevaan, ” sittenkun”.

Ilman mielikuvia itsestäsi, ilman tarinaa ja uskomuksia mitä olen?
En mitään. Minua ei ole.
Mielelle tämä on pelottava tyhjyys, jota se haluaa välttää kohtaamasta. Sydän auki, luissa ja ytimissä tämä on vapaus ja rauha jossa ei ole sääntöjä tai rajoja.

(Mutta eikö sekin ole sääntö ettei ole sääntöjä  ? oho.)