Mietiskelin tuossa aamu töpöttelyllä henkistä kivunsieto kykyä. Jos juostaan aina "äkkiä olo helpommaksi keinolla millä hyvänsä ja kunhan se on minun mieleni mukaista" vietin perässä, saa ennenpitkää huomata juoksevansa kehää jossa edellisten kierrosten jalanjälet ennustavat tulevaa. Sitä "puske kovempaa" tahtolihasta käyttääkin nyt sen kivun sietoon, joka on mielessä. Vanhoja ehdollistumia, pelkoja. Jokin osa itsessä tietää että vanhat urat ei enää kulje. Mutta minne sitten mennä? Ai ei mennä? Pitääkö tosiaan pysähtyä? Kipu syntyy mielelle tunteesta etten hallitse tätä. Pelosta sitä tuntematonta kohtaan jota ei tiedä.
Mutta onko tulevasta oikeasti koskaan tiennyt? Meillä on tietysti kuvitelmanme ja suunnitelmamme turvaa tuomassa, ja saa tietysti ollakkin. Vanha viisaus vanhasta on uskallettava päästää irti ennenkuin uutta voi tulla tilalle on monet kerrat näyttänyt pitävän kutinsa. Siinä välissä on kuitenkin tyhjiö. No mans land. Tämä kohta kysyy sitä kivun sietoa. Sille antautumista ja suostumista sille ettei tiedä. Mitä enempi näitä kokemuksia on elämässä saanut, niitä ei pelkää samalla tavalla ainakaan.ajatukset ja tunteet voi hyvin vastustella, mutta niitä vastaan ei näe tarpeelliseksi aloittaa sotaa. Ymmärtää jo, että ajatukset ja tunteet tulee ja menee, ne eivät kerro todellisuudesta.
Oman elämän eläminen vaatii kivun sietoa. Se ei aina ole mukavaa. Tiedostamisen tie ei ole mukavuudenhaluiselle. Tosin jossain kohtaa voi käydä niin että se mukavuudenhaluisinkin vedetään elämän toimesta mukaan. Kyllä se on tietysti vapauttavaa ja helpottavaakin, mutta helpotuksen haku edellä toimimatonta. Kohtaanko nyt oikeasti kaikki kasvoni vai syönkö sittenkin suklaata? Ja edes sen kohtaamisen ei täydy olla raakaa js kivuluasta, mutta se on tehtävä. Olen niin monta kertaa valinnut tutut suojakeinoni kuin katsonut tilannetta silmiin. Kaikki meistä on.
Henkiseen kivun sietoon minulle yksi toimiva tapa on vain olla ja hengittää. Ehkä jopa pyydän tunnetta tulemaan kaikella voimallaan. Mutta ajatteluun en suostu lähtemään mukaan. Mieli saa jauhaa selityksiään ja ratkaisuyrityksiään,mutta en lähde mukaan vaan huomaan ne. Olen siinä niin kauan kuin tunne haluaa olla. Muutama vuosi sitten istuin pakkasessa vartin. Se oli pieni summa siitä että kipua olisi vielä välttänyt.
Kärsimykseen liittyy toki myös paljon turhaa ihailua siinä missä välttämistäkin. Vanha kunnon pidän huolta omista asioistani voi olla ihan fiksu valinta. Sitäkään kun ei tartte tehdä silleen jääkylmästi, vaan senkin voi tehdä kunnioittaen. Vaikka me yhtä ja samaa ollaankin, mitä me ollaan muiden asioista sanomaan? Minulla on oma perse pestävänä, pesehän sinäkin omasi ;) ? Kukkahatuissa on aina niin turvallista ja mukavaa puuttua toisten elämään. Toki vieressä voidaan olla, mutta jälleen kerran ketään muuta ei voi eikä tarvitse pelastaa, kantaa, vapahtaa tai armahtaa. Ainakaan just sillä tavalla mitä mieli ehkä haluaisi. "Jos se vaan tajuaisi sitä ja tätä". Minä en tiedä mikä on kenellekin parhaaksi. Minä en varsinkaan tiedä aina mikä on itselleni parhaaksi. Ja se on ihan parasta se!
